Kantaako se?

Elämä kantaa...sanotaan. Välillä tämäkin sanonta kovasti mietityttää.
On tullut tehtyä monenlaisia valintoja elämässä ja valitettavan usein ne valinnat on menneet ihan päin helvettiä. Tai kai ne paskimmat liittyy raha-asioiden hoitoon. Kahden työssäkäyvän keskituloisen ihmisen kai pitäisi pärjätä ihan ok tässä maailmassa. Eikä joka helevatan kuukausi joutua miettimään sitä, saako kaikki laskut maksettua ja miksei saada tehtyä sitä tätä tai tuota.
Tuo rahanpaska. Ilman sitä elämä olisi kai helpompaa. Tai siis ei ole. Ja olisko se helpompaa, jos sitä ihan mielin määrin olisi? No olis kai.
Lapsuudesta muistan karvaasti sen, että mihinkään ei ikinä ollut rahaa. Ja jos oli, niin sitä ei kai käytetty ihan järkevästi. Sieltä kai ne opit -tai oppimattomat- johtaa.
Tyytyväinenhän sitä pitäisi olla, kun mammonan sijaan on saatu olla terveinä. Ollaan olemassa tässä maailmassa. Rakastetaan toisiamme. -Vai rakastetaanko?

Menetyksiä

Lomareissu on tehty ja aika palata kotiin. Lomalla on aina ihanaa, mutta jostain syystä haikeus ja siihen liittyvät menetykset tulevat usein mieleen. Johtunee siitä, että aika monen ihmisen menetys on osunut kesäaikaan.
Aika monelle aikuisellekin hautajaiset on vieraampi asia kuin omille lapsilleni. Aika usein tulee mietittyä, mitä elämässä on tehnyt niin väärin, että on menettänyt niin monta tärkeää ihmistä? Vastaus on useimmiten, että "et tietenkään mitään, ei omilla teoilla ole asiaan mitään merkitystä"'. Eipä kai niin -vai onko?
Olin 9-vuotias, kun koin ensimmäisen suuren menetyksen. Pikkuveljeni. Veli oli sairas jo syntyessään ja eli 9 kuukautta. Muistan aina sen viimeisen illan. Lauantai-iltana saunan jälkeen hömpöteltiin pikkusiskon kanssa. Ovikello soi ja naapuri tuli hakemaan isäpuolta puhelimeen. Isäpuolen lähdettyä äiti kertoi itkien, että sairaalasta soitetaan. Ismo on kuollut. Järkytys oli jotain, jota ei voi sanoin kuvata. Taustalla pyöri televisiosta napakymppi, kun itkin sängyssäni. Äiti tuli hetken päästä hammasta purren pyytämään kahville. "Kun ei tässä nyt mitään voi."
Seuraava suuri menetys oli mummo. Yläaste oli juuri alkanut, kun piti lähteä mummon hautajaisiin. Lähdettiin täältä isolla porukalla matkaan. En pystynyt menemään siunaamiseen, muistot veljen siunaamisesta oli niin pinnassa. Mutta vieläkin harmittaa, etten ollut siellä.
Melkein kaksi vuotta kului ja sitten meni Janne. Ystävä, ihana ihminen. Janne oli nuoruuden ja lapsuuden rakkauden kohde. Oltiin samalla luokalla, "rakastuin" 10-vuotiaana ja haaveilin, että joskus olisimme pari. Emme olleet, mutta jättisuuri paikka hänellä oli aina sydämessäni. On vieläkin.
Tästä meni muutama vuosi. Vietin yhden juhannuksen niin kivan pojan kanssa. Juhannus päättyi siihen, että poikaa ei enää seuraavalla viikolla ollut. Häneltä oli vastikään päättynyt pitkä parisuhde, josta ei ollut päässyt yli. Lisäksi hän oli saanut diagnoosin vaikeasta sairaudesta. Hän teki  valintansa, johon olisin toivonut voivani vaikuttaa...
Tästä meni taas muutama vuosi. Elämä oli levotonta ja paljon tapahtui... Olimme silloisen poikaystäväni -vai mikä lienee- kanssa Porin jazzeilla. Kotiin palattuamme meille tultiin kertomaam, että hyvä ystävämme oli kuollut. Joke. Niin loistava tyyppi. Miksi?
Tutustuon nykyiseen mieheeni, saimme lapsen ja elämä oli mallillaan. Oskari oli mummilla yökylässä ja aamulla herätessäni mietin, miten kauheaa olisi, jos Ilkka-ukille sattuisi jotain. Hetken päästä tästä soi puhelin. Ilkka oli saanut sairaskohtauksen. Tämän jälkeen oli monta yhteistä vuotta, mutta eivät ne vuodet enää olleet samaa. Ei Ilkka-ukki toipunut koskaan entiselleen. Ja kun se kauhea päivä koitti...ei, ei sitä vaan voinut ymmärtää miksi?
Ilkan jälkeen menetimme Arskalle niin tärkeän ihmisen. Aivan yllättäen. Suhteellisen nuori, itsestään huolta pitävä jne. Niin vain meni, yllättäin
Ja vähän tämän jälkeen Arskan toinen tärkeä sukulainen päätyi siihen, ettö kuolema oli parempi vaihtoehto. Hänelle varmaan, mutta niin moni jäi kaipaamaan.
Näiden vuosien aikaan meni toinen Janne.ihana ystävä, vaikkakin mukanaan jouduin ikäviin kuvioihin. Mutta ihmisenä niin ihana!
Oliverista tulee aina mielee ystäväni Pena, jonka kuolema ajoittuu myös näihin vuosiin. "Kikkarapää" "Varaisä"' Niin tärkeä nuoruuden teillä.
Ja sitten koitti aika sen kaikista kauheimman menetyksen. Äiti❤  Joskus ihmettelin, kun ystäväni oli menettänyt äitinsä, että eikö se tuska helpota koskaan? Nyt tiedän, että ei se helpota. Ikävä on jotain niin raastavaa, ettei sitä vaan voi käsittää. Joka päivä. Jokainen hetki. Saisinpa takaisin❤ Äsken katsoimme Olivian kanssa taivasta ja löysimme tähden. Vaikka ikävä on kaamea, tuntui hyvältä vilkuttaa ja sanoa ääneen, että sieltä se mummi meitä katselee...
Ei paljoamummin jälkeen, meni mummu. Isäni äiti. Hänellä oli jo vuosia paljon elettynä, joten kuolema ei tuntunut niin epäreilulta. Vaikka pahalta sr aina tietysti tuntuu. Mummu ❤ En vaan pysty sanomaan enempää.
Seuraavan kesän järkytys oli Ilpo. Ihana ystävämme, jota tänäänkin ikävöimme. Etenkin kuin kuuntelimme tiettyjä biisejä. Monta paskaa asiaa selvisi kuoleman jälkeen, mutta silti. Niin hyvä ystävä❤
Ja viimeisin järkytys. Aurinkopoika-Ville. Kuin pikkuveli. Ei sanoin voi kertoa, mitrm tärkeä.
Huoh. Ja näiden välissä ja näiden jälkeen, monta muutakin menetystä. Miksi? Sen kun joskus voisi ymmärtää. Ja oppia elämään niin, että kun jotain hyvää sattuu, ei tarvitse pelätä. Mitä seuraavaksi tapahtuu...

Omaa aikaa, parasta aikaa

Taas on tullut pohdiskeltua. Nyt on agendalla ollut käsite "oma aika".
Eri suunnista kuulee usein pohdintaa siitä, että onko vanhemmilla omaa aikaa riitttävästi. Toisaalta itseeni kohdistettuna olen kuullut useammaltakin säälinsekaisia vihjauksia siitä, että olen menettänyt "kultaisen keski-iän" tarjoamat oman ajan edut siksi, että lähes nelikymppisenä menin tekemään vielä lapsen. Tähän kyllä täytyy heti korjata se, että meillä näitä lapsia ei ole tullut suunnitellun tekemisen kautta. Tahdin on määritellyt joku korkeampi taho ja koska lapsia olen elämääni aina halunnut, on niillä ollut lupa tullakin.
Lapsen"teosta" pitää sen verran jaaritella (nyt kuulostaa pahalta 😝), että kyllähän minäkin nuorena kuvittelin "tekeväni"  lapset aikaisin. Lukioaikainen ensimmäinen äidinkielenaineeni oli nimeltään "Ihana tulevaisuuteni" ja aine alkoi sanoilla: En aio olla mikään 28-vuotias ensisynnyttäjä... Niin, en aikonut, mutta niin se elämä vaan kuljetti, että olin juurikin tuon 28 esikoiseni saadessani. Toinen lapsi olisi ollut tervetullut vaikka heti, mutta lääkärin määräyksestä piti taukoa olla vähintään vuosi. Väliä tulikin sitten lähes 6 vuotta ja tänä aikana ehdittiin aloittaa sekundaarisen lapsettomuuden tutkimukset. Tulipa Arskankin koettua hämmennystä herättävä näytteenanto Tyksissä 😉
Tutkimukset olivat siis alkaneet ja sitten koittikin se ilon hetki, kun testi näyttikin plussaa. Kuinkahan paljon rahaa kului niihin turhaan ostettuihin raskaustesteihin... No, mitäpä sitä murehtimaan enää.
Taas vierähti useampi vuosi. Aloin hävittämään vauvatarvikkeita ja valmistautumaan siihen, että perheen koko on ilmeisesti täynnä. Kunnes saimme iloisen yllätysplussan. Nyt rakkaita on kolme ja vauvakuume vaivaa edelleen... Mutta ehkä tämä nyt kuitenkin on tässä.
Tuntuu hämmentävältä, että jotkut ajattelevat minun menettävän jotain, kun olen "iäkäs äiti". On kauhisteltu sitä, että olen 60-vuotias, kun pienempi on parikymppinen. Öö, eikös se ole ihan normaali ikäsuhde vanhemman ja lapsen välillä? Ja eipä tässä elämässä kukaan voi tietää, minkä verran niitä elinpäiviä on, joten mitä niitä yhteisiä, jäljellä olevia aikoja laskemaankaan. Eletään hetkessä, nautitaan siitä.
Mitä minä sitten menetän, kun "hassaan" keski-ikäni vaipanvaihdossa ja uhmaikätaisteluissa? Yhteiset lomamatkat puolison kanssa? En pysty ostamaan moottoripyörää viidenkympinvillissäni? Villit baari-illat huolehtimatta siitä, että aamulla pitää herätä aikaisin? Pakko todeta, että mikään noista ajatuksista ei herätä niin suuria kaipauksentunteita tai katkeruuksia, että haluaisin niitä edes tavoitella.
Oma aika on käsite, joka ymmärretään yleensä niin, että se on jotain, mitä saa tehdä ihan yksin. Minä ajattelen niin, että kun olen perustanut perheen, on oma aikani sitä, että saan olla perheeni kanssa.  Onhan toki todettava (ettei ihan jeesusteluksi mene), että kyllä sitä joskus toivoo saavansa olla hetken ihan yksin. Vaikka illan. Tai viettää aikaa kavereiden kanssa ilman lapsia. Ja joskus saankin ja se on hyvä. Useampi päivä ilman lapsia olisi jo kidutusta. Hääpäiväämme saimme viettää tänä vuonna kokonaisen viikonlopun ja kahden yön päästä ikävä oli hirvittävä. "Omaa aikaa" olisi ollut tarjolla sunnuntai-iltapäivään saakka,mutta aamulla oli jo pakko laittaa viesti "Tulkaa jo!"
Minulle ihaninta omaa aikaa on esimerkiksi nämä varhaisen aamun hetket. Se harmittaa, että uni ei riitä pidempään ja illalla on taas väsynyt kiukkuäiti. Mutta muuten tämä aamu; saan loikoilla tuhisevan taapeton vieressä. Kuunnella unista kikatusta. Tuntea kiharoiden kosketuksen poskessa. Ja kun pieni herää, tulee kasvoille leveä hymy hänen huomatessaan, että äiti on vieressä.
Tai hetket esikoisen kanssa, joka kouluun lähtiessä halaa ja antaa kömpelön suukon poskelle. Yhteiset sanakokeisiin harjoittelut, yhteiset uimahalliretket...
Ja keskimmäisen kanssa tyttöjen shoppailureissut, hiusten laittaminen, tuiskahtelun jälkeiset sovintohalaukset ja ihanat keskustelut.
Koko perheen kanssa odotamme kesää ja sitä,että lähdemme ajelemaan jonnekin. Mitään ei ole mietitty välttämättä valmiiksi -tai sitten matkataan isopapalle. Siellä heräämme erilaiseen elämään ja nautimme siitä rauhasta ja yhdessäolosta...

Älkää siis huoliko rakkaat kanssaihmiset, kyllä minulla omaa aikaa riittää. Kun vain riittäisi mahdollisimman pitkään aikaa olla yhdessä omien rakkaiden kanssa❤
(Sain muuten siitä ainekirjoituksesta arvosanaksi 10 😉)

Ostetaan parempi itsetunto

Harmittavan usein ajatuksiin hiipii se pikkuinen peikko, joka kuiskii asioita, jotka saa uskon itseen vapisemaan.
"Et sä osaa!"
"Teissä on jotain vikaa!"
"Sanoitpa tyhmästi!"
Ihan hölmöissä asioissa alkaa huuli väpättämään ja meinaa vallata tunne siitä, ettei minusta tosiaan ole mihinkään. Itsetunto -huoh- se pelottava oman itsen arvottaja, jonka toivoisi olevan niin paljon vahvempi.
Luulen, että joillakin kanssaihmisillä on se käsitys, että minulla on todella hyvä itsetunto ja olen ihmisenä vahva. Monessa tilanteessa pyrin välittämäänkin tällaisen kuvan, mutta sisimmässäni tutisee. Minulla on myös tarve ja halu haastaa itseäni erilaisissa tilanteissa esim. esiintymällä yleisön edessä. Tällaisen tilaisuuden jälkeen sitten kamppailen taas pitkään sen pikkuisen peikon kanssa, joka yrittää vakuuttaa minut siitä, että taas tuli mokattua ja asetettua itsensä naurunalaiseksi. Yritän koko ajan tiedostetusti opetella sanomaan omia mielipiteitä ääneen ja tämäkin saa peikon aktivoitumaan ja vakuuttelemaan, että tulipa taas sanottua tyhmästi.
Eniten peikko käyttää lyömäaseenaan supatusta "Mitä muut tästä ajattelevat?" Tätä pohtiessa pääsee oikein möyrimään siellä surkeuden syövereissä. Lähes vainoharhaisesti sitten välillä miettii sitä, kuinka tyhmänä/rumana/ilkeänä/valitsemikävaanikäväadjektiivi muut minua varmasti pitävät. Ja pimeimmillä hetkillä vetää koko perheen mukaan ajatusten suohon (en toki ääneen heille tällaisia sano).
Mistähän sitä vahvuutta saisi? Viime aikoina olen eri tilanteissa koittanut useampaa vakuuttaa siitä, että on hyvä asia sanoa omia mielipiteitä ääneen ja jos itse uskoo toimivansa hyvällä tarkoitusperällä, ei vaikeidenkaan asioiden julkituomista tarvitse mitenkään pahoitella. Tämän kun oppisi itsekin. Tai muistaisi sen, että joutuuhan sitä silti taistelemaan sisäisen natkuttajan kanssa, vaikkei sanoisikaan mielipiteitään ääneen. Jos ei sano, natkuttaa "mikset taas sanonut mitään" ja jos taas sanoo, niin "miksi nyt menit noin sanomaan". Ei ole helppoa, ei.
Yksi tärkeä oppimisen paikka on oman itsen ja "omien" puolustaminen. Nielen yleensä kaiken nyökytellen "juuh, juuh, sellainen olen" tai vielä pahempaa, kun nielen lastani kohtaan esitettyjä syytöksiä puolustamatta toista. En saa sanottua ääneen, että kyllä minäkin omani tunnen ja uskon, että joku väärinkäsityskin voi olla kyseessä. Onneksi sentään lasten kanssa puhuessa muistan heille sanoa ääneen, että uskon ja luotan heihin. Tuon kyllä esiin myös pettymyksiä, jos luottamus on horjunut.
Facebookissa näkee välillä Keskeneräinen-blogin kirjoituksia, jotka usein osuvat. Välillä sitä tuntee itsensä niin keskeneräiseksi. Mutta ei se keskeneräisyys aina huonokaan asia ole, olisihan se tylsää, jos kokisi olevansa "aivan valmis" 😉

Syömisen ihanuus -ja kamaluus

Huomenna leikkauksesta on aikaa viisi viikkoa -ainakin Ojalan laskuopin mukaan. Ensimmäiset seurantalabrat otettiin viime viikolla ja tänään kirurgi soitti tuloksista. Hb131 (kaksi vuotta ollut alhainen, nyt oikein hyvä luku) ja kaikki ravintoaineet ym näyttivät myös hyvältä. Hyvältä näyttää siis. Kirurgi on aika tiukanoloinen täti ja asiakkaan kohtaaminen ei vaikuta olevan lempiosuuksia työssään. Välillä kuitenkin häntä meinaa selkeästi alkaa hymyilyttämään ja tiukkisleima vähän haalenee. No enhän tänäänkään häntä nähnyt, mutta äänestä kuuli hymyn siinä kohdassa puhelua, kun kiitin toimenpiteestä 😊 Parin kuukauden kuluttua sitten seuraava seuranta-aika.

Leikkauksen jälkeen syöminen on sujunut kohtuuhyvin. Suositus on ollut, että pehmeitä ruokia saa syödä. Paitsi näkkärikin oli suositelluissa. On sitä kai tullut jotain sitkeämpääkin mutustettua, mutta hyvin on onneksi mennyt alas ja sulanut. Ja periaatteessa siis kaikkea saan syödä.

Kirurgi kysyi, onko leikkauksen jälkeen havaittavissa muutoksia mielitekoihin. Hetken piti miettiä, mutta ehkä makeaa ei enää niin teekään mieli. Ja suklaan jälkeen on jäänyt paha maku suuhun. Kuuluu kuvioon kuulemma.

Leikkauksen jälkeen voi liian makean/rasvaisen/muuten epäsopivan syömisen jälkeen tulla ns. dumping-oireita (paha olo, heikotus, kylmä hiki...) ja niitäkin on tullut koettua. Itse asiassa taitaa parhaillaan olla jotain sellaista meneillään. Syypää: vajaa 1dl päärynä-kinuskijogurttia 😒 Lähes välittömästi syömisen jälkeen alkoi aikamoinen kipu vatsassa. Nyt vähän jo helpottaa, mutta tuntee kyllä, että nyt ei ihan ok ollut tämä syömishomma. Eilen söin samaa kamaa, eikä seuraus ollut tällainen. No, jospa kohta helpottaa.

Ruokamäärä, jonka jaksan syödä, on tällä hetkellä n.1,5dl. Sairaalloinen suhtautuminen ruokaan näkyy parhaiten niissä kohdissa, kun harmittaa, ettei jaksa syödä jotain hyvää enempää. Onpa välillä armaan siippani pitänyt toppuutella, että lopetan syömisen, etten kohta voihki kivusta. Aikamoista opettelua siis on. Toivottavasti myös opin.

Ihania asioita tässä kohdassa on tullut eteen jo monia. Ensinnäkin on alkanut kiinnostaa taas liikkuminen. Ja kokeiltukin 6km ulkoilureitillä 10kg mini kantorepussa. Hyvin jaksoin ja hyvältä tuntui. On vaan niin kiireistä -muka- tämä elämä ja ei ole päässyt (saanut aikaiseksi) säännöllisesti liikkumaan. Yleinen vireystila on myös ollut parempi. Jaksan selkeästikin paremmin ja se tuntuu hyvältä. Painoa on pudonnut yhteensä n.16kg ja se alkaa myös näkymään. Itsetuntoa hivelee tietysti se, että jotkut ovat asian myös huomanneet ja antaneet positiivista palautetta❤
Kyllä tästä vielä hyvä tulee; valoa päin vaan😉

Äidin vapaa viikonloppu

Onpa erikoinen viikonloppu ollut. Kaikki lapset ovat olleet koko viikonlopun pois kotoa 😱 Ihana A:n sisko tarjosi meille mahdollisuuden viettää hääpäivää edeltävä viikonloppu antamalla aikaa parisuhteelle ja lähteä rentoutumaan yhdessä jonnekin. No työkuvioiden vuoksi rentoutuminen tarkoitti tällä erää sitä, että molemmat olimme eilen töissä 😀 Mutta itselläni oli kyllä todella mielenkiintoinen koulutuspäivä, joten ihan rentouttavaa sekin.
Eilinen ilta vietettiin ihanien ystävien luona. Sain ihanan kokemuksen "livekaraokesta", kun pääsin kokeilemaan laulamista oikean säestyksen kanssa. Aika huikealta tuntui! Laulaminen on niin ihanaa, vaikken mitenkään hyvää lauluääntä omaakaan. Nuotissa sentään pysyn melko hyvin. Istuimme iltaa, nautimme muutaman iloliemen ja suunnittelimme yhteistä leirintäaluejuhannusta. Oikein oli mukava ilta😊
Tänään vähän väsähtäneenä täällä kulutetaan aikaa ja odotetaan lapsia kotiin. Ikävä on jo ihan kauhea ja vähän on pitänyt itkeä tirauttaakin. Kyllähän tällainen vapaa hyvää tekee, mutta jännän syyllisyydentunteen se saa aikaiseksi. Syyllisyyttä siitä, että kokeeko pienin, että äiti on hylännyt. Syyllisyyttä kai siitäkin, että onko äidillä ja isällä lupa tällainen oma viikonloppu edes viettää? Järkihän tietysti sanoo, että on. Parisuhde on se tärkeä kulmakivi, joka hautautuu yleensä arjen jalkoihin. Pitäisi muistaa enemmän vaalia sitä, jotta pystymme vahvistamaan ja tukemaan toisiamme vaikeina aikoina. 💏
Nyt istuskelen ikkunan edessä niin kuin lapset odottaessaan vieraiden saapumista. Kohta ne omat rakkaat sieltä tulevat kotiin ja ihana/kamala arki alkaa. Mutta tärkeintä, että ne omat ipanat ovat kotona ja rutistettavissa❤

Supervaari

Minulla ei ole koskaan ollut omaa ukkia/vaaria. Isän isä kuoli jo muistaakseni 1969  ja äidin isän kohdalle äiti käski piirtämään omenoita sukupuuta täyttäessä. Äidin isästä ei taida kenelläkään olla tietoa ja tämä on kyllä harmittava salaisuus. Toisaalta se antaa mahdollisuuden mielikuvitella äidin juuria. Yksi suosikkiajatus on, että äidin isän täytyi olla Lapista kotoisin. Ulkonäkö sopisi (lyhyt ja tumma) ja sekä äidillä että minulla ja siskollakin on ollut jännä mieltymys Lappia ja saamelaisuutta kohtaan. Paitsi että myös isäni tykkää katsoa saamenkielisiä uutisia, että sikäli kyse on ehkä meillä kaikilla vain jostain vinksallaan olevasta osasta pääkopassa eikä suinkaan verenperinnöstä 😉

A:n mukana olen saanut elämääni tärkeän ihmissuhteen, isopapan. Ahti-papaksihan häntä ensin kutsuttiin, ennen kuin saimme lapsia. Lasten myötä sitten papasta tuli isopappa. Isopapan luona käymme n.2 kertaa vuodessa. Niin harvoin siksi, että välimatkaa on paljon. Tänne Ylikiiminkiin tullessa tuntuu siltä, että tulisimme johonkin ihan toiseen maailmaan. Arjen elo on rauhaisaa. Lapset pelailevat papan kanssa korttia, kesäisin miesväki käy kalastamassa ja saalista sitten paistellaan ja savustellaan. Itse laitan ruokaa ja siivoilen -niin minusta tosiaan puhutaan 😀 Jotenkin puuhastelu on täällä niin paljon mukavampaa kuin kotona. Isopapalla on perinteinen ajatus siitä, että miehet hoitaa miesten töitä ja naiset kodin. Joskus ajatus vähän ärsytti, mutta ei enää nykyisin. Välillä meinaa olla hankaluuksia ruoanvalmistuksen suhteen, kun isopappa toivoo ruokaa, jota en osaa tehdä. Ja isopappaa ihmetyttää, kun en osaa. Hän ihmettelee (mielestäni ihaileekin) myös A:n osallistumista lastenhoitoon. Tänään viimeksi hän kertoi, ettei koskaan osallistunut lastenhoitoon "viikot oltiin mettähommissa ja viikonloppuna oli sitte muuta hommaa".

Tänään jutustelimme lätynpaiston lomassa monenlaista. Isopappa kertoi lähisukulaistensa kuolleen syöpään ja kuvaili vaimonsa sairastumisen vaiheita. Hän muisteli aikoja, jolloin he muuttivat vanhaan asuinpaikkaan ja milloin muuttivat tähän pirttiin. Keskustelua käydessä tuntui, että välillämme on yhteys ja taas voin vain todeta, kuinka tärkeä ihminen tästä (joskus hieman jääräpäisestäkin) vanhuksesta on minulle tullut. Mielen päällä kävi jutustelun aikana moneen kertaan, että sanon asian myös hänelle. Mutta enpä vain saanut sanottua. Miksi tällaisia asioita on niin vaikea sanoa ääneen?

Lapset inhoavat pitkiä automatkoja, mutta jos kyse on isopapalle lähdöstä, ei matkan pituus enää häiritse. Nykyisin joka vierailulla hihityttää, kun isopappa huutelee Oilevia tai Uolevia. Ja jossain kohtaa hän aina muistaa, että "Eikö se nimi olikin Oliivi. Minä muistan sen nimen siitä valssista, siitä Oliivien kukkiessa." Eikä Oliviaakaan haittaa yhtään nimi 'Uolevi' -paitsi jos sitä käyttää joku muu kuin isopappa.

Huomenna pitäisi lähteä ajelemaan kotiin ja lähteminen tuntuu aina niin vaikealta. Huomenna ehkä vähän helpompaa, kun illalla on tulossa uudet, isopapan kovasti odottamat vieraat taloon. Tuntuu aina niin kurjalta jättää pappa tänne yksin. Vaikka tänäänkin hän minulle mainitsi, että on jo metsäkämppäaikoina tottunut olemaan yksin. Isopapalla on ikää jo aika paljon, syksyllä 87 vuotta, ja sydänsairaus oireilee. Tästäkin johtuen lähteminen on joka kerta vaikeampaa, kun pelottaa, näemmekö vielä. Tätä en kuitenkaan suostu enempää ajattelemaan, vaan nautimme jokaisesta hetkestä, jonka isopapan kanssa saamme viettää!

Isopappa asuu reilun 20 kilometrin päässä kylältä, jossa on vain yksi kauppa. Pankkiasiat hän käy hoitamassa toisella kylällä, jonne on matkaa n.50km. Lääkäriasiat puolestaan hoituvat usein 60km:n päässä, Oulussa. Ja autoahan hänellä ei ole. Asioinnit hoituvat lähellä asuvan pojan kyydillä tai tarvittaessa linja-autolla.Kylälle pääsee kesäaikana mopedilla.  Lääkärireissu Ouluun vaatii kahden eri linja-auton ja taksin käyttöä. (Ja me autolliset itkemme ensimmäisenä, jos lääkäripalvelut siirtyvät 20km:n päähän meistä...)
Pirtin isopappa lämmittää puilla, jotka hän pääasiassa tekee itse ja kantaa tietenkin sisälle. Jos jotain hajoaa, hän koittaa ensin korjata itse ja jos ei onnistu, etsii tarvittavan avun. Päivällä lähes heti lumisateen alettua hän pinkaisi pihalle linkoamaan työnnettävällä lingolla lunta. Välillä käväisi sisällä katsomassa urheilua ja sitten puuhasteli mopedin korjauksen parissa. Aikamoinen supervaari ❤

Luopumista, odotusta, lomaa...

Ihanaa, iso-O:llakin alkoi talviloma, joten tulevan viikon olemme koko perhe lomalla. Sen jälkeen piti alkaa arki kaikilla, mutta tämän päivän lääkärireissun tuloksena lomailenkin pienten kanssa vielä seuraavankin viikon. Pariin haavaan oli vähän tulehdusta pukkaamassa ja niitä nyt pitää hoidella vielä suuremmalla huolella kuin aikaisemmin. Vatsan alueen kipujakin on ollut jonkin verran ja näitä pähkäillessä tohtori totesi, että viikko lisää sairauslomaa on paikallaan.

Mini on ollut kovin krätynen viime päivät. Olemme yhdistäneet käytöksen siihen, kun olin sairaalassa ja kun en nyt toista voi nostella syliin lattialta. Sohvalla olen koittanut kovasti sylitellä, mutta ei touhutaapero siinä tahdo oikein haluta olla. Poissaollessani kuulemma kulkee ympäri huushollia ikään kuin etsien minua. Tuli jo kauhea olo, että aiheutan traumoja pienelle. Jospa tulevalla viikolla saataisiin tankattua superpaljon läheisyyttä.

Tällä viikolla on monenmoista ehtinyt puuhaamaan, vaikka tahti vähän normaalia hitaampi onkin. Lasten kanssa käytiin tutustumassa hoitopaikkoihin. Vaikka tuttuja paikkojahan ne ovat minulle ja pikku-O:lle. Minin kanssa ehditään onneksi vielä lomaviikon jälkeen tutustumaan uudestaan ennen tositoimien aloittamista. Onhan se taas erilaista kuskata lapsia hoitoon. Mutta kai sitä tottuu. Vähän A. pohdiskeli sitäkin, että alkaisi tehdä pelkkää iltavuoroa ja kikkailtaisiin niin, ettei lapsia tarvitsisikaan viedä hoitoon. Mutta aika haastavaksi se menisi niinkin.

Huomenna ajattelimme lähteä kohti Pohjois-Pohjanmaata. Ensin tätiä ja enoa tapaamaan Oulaisiin ja siitä sitten kohti Ylikiiminkiä. Jos saisi levättyäkin eri lailla, kun ei ole kotihommat häiriköimässä 😉 Ihana nähdä rakkaita ihmisiä, onkin ollut jo kova ikävä.

Eilen illalla kävin osallistumassa kuntalaisinfoon, jossa kerrottiin kunnassa meneillään olevista hankkeista ja suunnitelmista. Hienoa, että tässä tuppulassa yritetään! Isoja asioita tässä pääsee tai joutuu vielä pohtimaan valtuutettuna olon viime hetkillä. Eilinen antoi kivasti eväitä pohdintaan 😊

Viikon ikävin tapahtuma oli Vili-koirasta luopuminen. Vili oli jo 12-vuotias koiruli ja monenlaista kremppaa alkoi olemaan. Lisäksi luonne oli muuttunut iän myötä haastavammaksi ja pikku-O:takin alkoi nappailemaan.  Aika pitkään olemme tätä päätöstä harkinneet ja lopulta sitten tehtiin se raskas päätös. Yllättävän hyvin lapset ovat asian yli päässeet. Pikku-O:n kanssa vietiin kynttilä Koivulehtoon, jonne Vilin tuhkat ripotellaan. En ihan varma ole, ymmärsikö pikku-O. kuitenkaan ihan täysin, että koira on nyt kokonaan poissa. Eipä sitä meinaa itsekään ymmärtää...

Nuoruus on seikkailu suunnaton...

Kutri-Helena laulaa osuvasti siitä, kuinka nuoruus on seikkailu suunnaton. Todellinen seikkailu se minun kohdallani olikin. Tai ehkä paremmin sanottuna sekoilu. Kipeä asia tuntuu usein helpommalta, kun sen asettaa runon muotoon ; )

Pulleroinen nuori nainen etsi paikkaansa maailmassa. 
Kulki polkuja monenlaisia, suunta usein täysin hukassa.
Olisi kovasti halunnut löytää sen todellisen rakkauden,
mutta etsiessä koki vain kolhuja ja kuuli kielet ilkeyden.
"Olet lähes täydellinen, niin kiltti ja ihana,
mutta rakastaa en voi, koska olet niin lihava."

Työpaikan löysi jo 13-vuotiaana; 
hoiti videovuokraamoa ja siivosi omistajan kotia.
Tuntui hyvältä olla tärkeä ja hyödyllinen, 
muka enemmän kuin vain tavallinen koululainen.
Ja mikä parasta, sai kaivattua omaa rahaa, 
jolla ostaa muotivaatteita -sekä alkoholia ja tupakkaa.
Työn ohessa "pääsi"mukaan jännittäviin touhuihin, 
joskus piiloteltiin aseita, sai ihailua vanhoilta ukoilta ja kosketuksen huumeisiin.

Koittihan äiti ralliin puuttua ja lähetti tytön loma-ajoiksi pohjoiseen, 
turvaan tädin luo ja ympäristöön kotoiseen. 
Mutta ei paikanvaihdolla lopetettu kokonaan sekoilua, 
sukulaisetkin joutuivat katsomaan vierestä tytön sairasta touhua. 

Peruskoulu tuli kuitenkin kohtuu hyvin suoritettua, 
työt jäi hetkeksi ja koulutie jatkui kohti lukio-opintoja.
Päiväopinnot vaihtui iltalinjaan, koska väisteli noloja tilanteita:
esim. vanhat tanssit ilman paria ja ei rahaa hankkia kauniita vaatteita. 
Kuulisi korvissaan ihmisten kuiskaukset, 
miten tuokin pullukka, on laittanut päälleen tuollaiset vetimet.
Aikuisten joukossa oli helpompi hengittää
ja suorittaa vain aineita, jotka ovat tärkeitä eikä tarvi itseä nöyryyttää.

Kirjoitusten aika olikin melkoista touhua.
Oli tavannut juopon, jolta luuli saavansa rakkautta.
Joku koitti tyypistä tyttöä varoittaa, 
mutta rakastunut ei halunnut neuvoja kuunnella.
Yöt meni pääasiassa ryyppyremmiä kuskaten tai juhlien,
päivällä kirjoituksiin nuutuneena ja haukotellen.
Kaikesta huolimatta onnistui saamaan päähänsä valkolakin, 
paperit ei kehuttavat, mutta olisivat voineet olla huonommatkin.

Kirjoitusten jälkeen alkoi vauhdikkain vaihe, 
joka pahimmillaan olisi voinut johtaa tytön mullan alle. 
Retkun kanssa ajautui vielä alemmas kokeiluissaan,
tuntui helpolta, kun pään sai sekaisin ja koki olevansa voimissaan.
Tämänkin keskellä teki monenlaisia ihan oikeita hommia, 
kävi hoitamassa lapsia ja pyöritti jäätelöpalloja.
Koskaan ei työssä ollut sekaisin tai humalassa, 
toki raskaan vapaa-ajan vuoksi aika lailla uuvuksissa.

Tyttö olisi tuolloin toivonut niin pääsevänsä muuttamaan pohjoiseen, 
mutta opiskelupaikka ei auennut, joutui jäämään elämään sotkuiseen.
Onneksi päässä oli pienen pieni järjen hiven, 
ja kovemmat kokeilut jäi alkutiehen.
Tyttö hakeutui päiväkotiin työkokemusta hakemaan, 
työstä nautti, vaikka elämä oli edelleen risaista ja kosteaa.
Seuraavana vuonna aukesikin ovet opinahjoon, 
tyttö pakkasi kamppeensa ja muutti Kymenlaaksoon.

Kas kummaa, että sattuikin niin,
että kämppisten myötä tutustui heti paikkakunnan "eliittiin".
Opinnot suoritti vähän toisella kädellä, 
olihan tärkeämpää etsiä sitä rakkautta ja rällätä.
Opintolainalla rahoitettiin monen jannun ryyppyiltoja, 
maksettiinpa jopa jonkun juopon takuuvuokria.

Niin vain sai vuosien myötä nämäkin opinnot valmiiksi
tuli ammatiksi ammattikorkeakoulutettu sosionomi.
Kotikylään palattuaan oikeastaan vasta huomasi, 
mitä moni ihminen hänestä ajatteli.
Tulipa joku arvostelemaan, että tyttö eleli työttömänä ja baareili sossun rahoilla.
Onneksi tyttö uskalsi asian saman tien arvostelijalle korjata:
Tyttö oli elämänsä aikana ollut työttömänä vain yhden päivän ja muuten käynyt töissä tai suorittanut opintoja.

Löysihän tyttökin lopulta rakkauden, 
jonka kanssa muutti yhteen ja aloitti elämän vähän toisenlaisen.
Ei siitä sen enempää, se on jo aikaa aikuisuuden.

Menneisyyden haavat sattuvat vielä vuosien jälkeenkin, 
vaikka elämä on kuljettanut ihan huikeisiin onnistumisiin ja haasteisiin.
Vieläkin tytöstä tuntuu siltä, että olisi paljon anteeksipyydettävää, 
toisaalta pitää yrittää haudata menneet syvälle suohon ja vain elää hyvää elämää.
Aina välillä tyttö haluaa kuitenkin itseä muistuttaa:
se olen MINÄ, joka haavoineni olen kaikesta huolimatta pystynyt paljon tässä elämässä saavuttamaan!

Muutama päivä leikkauksen jälkeen

Huom. Sisältää ällöttävää materiaalia😆

Onhan aikamoista "lepäilyä" ollut kuluneet päivät, kun kammottu mahatauti on piinannut perhettäni. Sairaalassa ollessani sairastui pojat. Pelotti tulla kotiin ja kysyinkin lääkäreiltä, josko olisi turvallisinta jäädä sairaalaan. Ei, mahataudin vuoksi ei tarvetta, sanoivat he. Käsienpesua vaan tehostettava. Ja niin kotiuduin sairastupaan perjantaina. Perjantaina illalla sitten alkoi mieheni (eli A) oksentamaan. Sen verran onneksi jaksoi, että kävi nostamassa minin syöttötuoliin ja pesi lähes kaikki ripulipeput. Yhden kerran en raaskinut A:tai herättää ja laitoin minin suihkun lattialle seisomaan ja siinä sitten suihkuttelin. Lauantain A makasi sairaana.

Sunnuntaina kuviteltiin, että ei tässä enää sairastuta ja lähdin käyttämään pikku-O:ta talutusratsastuksessa Kuuman tallilla. Kotiin kun päästiin, alkoi hänen vuoronsa. Ja melko rajuna iskikin. Tänään ei oireita ole ollut, mutta mikään ei oikein ole hänelle maittanut ja väsynyt tyttönen on. Ja omaa kohtaloa sitten odotellen...

Ei tässä oikein lepäilemään ole siis ehtinyt. On pesty mattoa, lattiaa, pyykkiä, käyty kaupassa... Ja illat sitten kuluneet vähän voihkiessa, kun kivut iskevät. Pitäisi enemmän ihan vaan osata olla, mutta siinäkin olen niin huono. (Paitsi some-maailmassa ollessa 🙈) Nostella ei saisi mitään yli5kg, mutta välillä tulee vahingossa siitäkin lipsuttua. Kaikkein rankinta nostelukielto on minin kohdalla. Toinen raasu kurkottaa käsillä äitiin kohti ja purskahtaa itkuun, kun äiti ei nosta syliin. Olen yrittänyt kädestä taluttaa jonnekin, jossa voisi tulla syliin istumaan, mutta sepä ei minille passaa. Huuto yltyy vaan. Kolme nostajaa käy sitten vuorotellen nostamassa miniä syliini. Mutta jos ketään ei ole liki, niin varovasti jalalla auttaen nostan itse. Isommat lapset ystävällisesti äitiä aamulla lohduttavat sanoen, että "Elmo luulee, että sä oot hylännyt sen". 😝

Eilen jo tuli kiroiltua, että tällä menolla sitä ollaan takaisin sairaalassa. Mutta minkäs teet. On kuitenkin ihanaa olla äiti❤

Tampereella nääs

Ystävänpäiväksi minulle oli varattu esikäyntejä Taysiin ja yöksi varattu huone potilashotellista. Päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja varasimme toisen hotellihuoneen, että koko perhe mahtuu yöpymään. Aika kiva hotelli muuten se Norlandia Cafe vai mikä lienee viralliselta nimeltä onkaan. Siisti, kauniisti sisustettu ja rauhallinen paikka. Suosittelen😊

Koska lähdettiin vähän niinkuin lomalle, piti keksiä jotain kivaa tekemistä. Iso-O:n kaveri kertoi viikonloppuna olevansa menossa Tampereelle pelimuseoon ja siitä se ajatus sitten lähti. Googletin kyseisen paikan ja samalla selvisi, että kyseessähän on monipuolinen museokeskus Vapriikki -sinne siis.

Vapriikista löytyi nähtävää ihan jokaiselle perheenjäsenelle. Aloitimme, kas kummaa, jääkiekkomuseosta, jonne osa porukasta olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa. Oli hauska katsella vanhoja pelivarusteita ja kuvia jääkiekon historiasta. Hauskinta tietenkin oli jääkiekko...mikä se sitten oli..simulaattoriko? (Käytetäänkö tuollaista sanaa enää?😀) Isä ja poika laukoivat onnessaan kiekkoa maaliin ja innostuihan pikku-O:kin kokeilemaan. Vähän väkisin piti raahata porukka eteenpäin, jotta ehdittäisiin kiertää koko näyttely.

Seuraavana kohteena oli nukkemuseo. Voi ihanuutta, mitä kaikkea siellä oli 😍 Jättimäinen keinuhevonen, vanhoja nukkeja, ihana leikkimökki... Tänne meidän täytyy pikku-O:n kanssa päästä uudelleen. Nyt mentiin liian kiireellä läpi. Blogin aloitukseen liitetty kuva taiteilevasta talitintista on muuten otettu nukkemuseossa.

Nukkemuseosta siirryimme luonnontieteelliseen museoon. Eläimiä oli kiva katsella, sai ihastella kaunista kesäöistä maisemaa, elämää jään alla ja pelata tietovisoja luontoon liittyen. Lopuksi hihitytti vaaka, joka kertoi, minkä eläimen painoinen on. (Minä painoin saman verran kuin kurkiparvi😒)

Seuraavana silmissä siinsi jo se odotetuin, eli pelimuseo. Itse kiersin matkan varrella olleen näyttelyn, jossa oli mm.vanhoja kännyköitä. Morsetustakin kokeilin, mutta ei minun viesteistäni kyllä kukaan selvää saisi 😀

Pelimuseo oli huippupaikka. Pelejä oli koottu eri vuosikymmeniltä ja parasta oli, että niitä pääsi pelaamaan! Kokeiltiin pelikoneita, joita löytyi muinoin baareista, tablettipelejä, tietokonepelejä ja erilaisia konsolipelejä. Erityisiä helmiä oli kasarihuoneessa ollut tennis-peli (just se mustavalkoinen, jossa kahdella mailalla koitetaan pitää pallo kehässä). Kasarihuoneessa nostalgiahuokaisuja herätti myös puhelinmuistio, jollainen melkein joka kodista löytyi. Olipa siellä samanlainen oranssi puhelinkin, mikä kotona joskus oli. Commodore 64:lla innostuin pelaamaan Boulderdashia. Kummasti pelin kulun muisti parinkymmenen (OK, kolmenkymmenen) vuoden jälkeenkin. Flipperi oli epäkunnossa ja se harmitti. Onneksi niitä vielä jostain löytyy😏

Pelimuseosta kiirehdimme Tampere1918-näyttelyyn. Lapset tulivat mukaan, vaikka ulkopuolella oli varoitus siitä, että näyttely sisältää herkille järkyttävää materiaalia. Näyttelyn herättämät kysymykset käsitellään kuitenkin yhdessä ja jos jotain järkyttävää näkyi, puhutaan asiasta heti. Ja olihan siellä järkyttävää. Itseäni kosketti eniten kuva kuolleesta lapsesta. Eihän sieltä kyynelittä päässyt pois. Etenkin kun tietää, että asia on muutamalle ystävälle hyvin läheinen. Tänne haluaisin mennä uudestaan, ihan yksin.

Lopuksi juostiin läpi kivimuseo, kun kuulutukset jo toitottivat, että museo menee kiinni. Pikku-O ehti käväisemään vanhassa johdinautossa, jota toivoi heti auton nähtyään museoon mennessä. (Minähän fiksuna olin lapselle kertonut, että kyseinen biili on raitiovaunu😇)

Mahtava paikka! Menkää ihmeessä käymään museokeskus Vapriikissa (ei ole maksettu mainos😉)! Seuraavana päivänä museoon oli muuten menossa Niinistön Sauli Jenninsä kanssa. Harmi ettei osuttu samana päivänä 😄

Museokäynnin jälkeen piti mennä hienosti syömään, mutta nuukajussien kohteeksi valikoituikin McDonald's. Itsekin sain ennen leikkausta nauttia salaattiateriasta. (No haukkasin salaa hampurilaista ja nappasin pari ranskalaistakin, jos rehellisiä ollaan.)

Hotellilla oltaisiin haluttu koko perhe saunaan, mutta koska perhevuoroja ei ollut saatavilla, menimme pikku-O:n kanssa tyttöjen saunaan. Oli ihanaa istua kahdestaan lauteilla. Tuli ihan mieleen saunahetket äidin tai Sirpan kanssa. Ne on tärkeitä hetkiä elämässä ❤

Lopuksi halailtiin ja vähän itkeskeltiin tulevia sairaalapäiviä. Oli ihana käpertyä pehmeisiin sänkyihin nukkumaan ja herätä yhdessä aamiaiselle. Ihana lomanen❤

Lounatuulen laulu

Mietin kovasti, että mikä minua voisi kuvata ja mieleen tuli yön pimeydessä vain Lounatuulen laulu.
Se kertoo näin:

"Lounatuuli tuo pienen laulun
Kenelle tuuli kertoo sen?
Niille joilla on nauravat korvat
ja joilla silmät on lapsien.
Selässä lounatuulen ajaa
viiriäiset ja varpuset,
kun tuuli ylittää tuhat rajaa
sylissään hilpeät sävelet...

Sillä on pitkä sininen tukka
ja viikset auringonsäteistä.
Sillä on hampaissaan kanelinkukka
ja siivet on pilvenhöyhentä.
Mitä se lounatuuli itkee?
Se itkee mustia kaupunkeja.
Se suree viivasuoria suita
ja nälkäisiä lapsia.

Mitä se lounatuuli nauraa?
Se nauraa jos joku on iloinen.
Se nauraa kun hyvän kaverin löytää
lohikäärmeen tai ihmisen.
Lounatuuli tietää, että Kiinassa lohikäärmeiden on maa.
Siellä lohikäärmeet tanssii polkkaa
ja nauraa ja narua hypätä saa.

Siellä tuhat silkki-ikkunaa
katsoo kun maljoja kohottaa
tuhat lohikäärmettä nauravaa.
Ja kanelinkukkia varistaa
puupolulle jolla vaeltaa
Neiti käärme silmissä hopeaa
neiti vihreitä korvia heiluttaa
Juo omenaviiniä makeaa.
Taas mitä se neiti kuulostaa?

Lohikäärme nimeltä Anselmus
on neidin uusi ihastus"
(Kaarina Helakisa)

Voisin käyttää tuota CV:ssäkin muuten, paitsi tykkään puolikuivasta viinistä. Ja minulla ei ole sinistä tukkaa tai vihreitä korvia 😊

Alkujorinoita...

Josko sitä kokeilisin tätä blogimaailmaa, vaikkakin se alkaa olla jo kai jonkin verran vanhanaikaista. Blogin olen perustanut jo kauan sitten jälleen kerran aloittaessani jotain "lopullista elämäntaparemonttia". Blogin nimi on ihan kotilatinaa ja voipi olla, ettei kirjoitusasu ole aivan oikea. Mutta jos en kerro, mitä se tarkoittaa, niin kukaan ei virheitä havaitse; kuvitellaan ainakin niin. En alkanut blogiin aikoinaan mitään kirjoittamaan, koska tuntui kuitenkin vaikealta avata itseään niille läheisilleni, joiden toivoin blogia lukevan. Niin se ajatus sitten vain hiipui...
Kunnes tulin tänään yhdellä tavalla "kaapista ulos". Paljastin sisimpiä ajatuksiani liittyen elämääni ylipainoisena. Vähän pelotti julkaista kirjoitus facebookissa, mutta loppujen lopuksi helpotti, kun sai jollain lailla kerrottua asioista, jotka ovat olleet isoina mielessä. Itkin kun kirjoitin ja itkin, kun luin saamaani palautetta. Niin ihanaa kannustusta kohti tulevaa ja kauniita sanoja minusta. Jos niiden kommenttien voimalla ei jaksa eteenpäin niin ei sitten millään. Koska luonteeni on Nelli Negatiivisen tyyppinen, toki mietin sitä, että kuinka moni ajattelee ilkeästi kirjoitukseni vuoksi. Mutta nyt en anna Nellille valtaa vaan nautin positiivisuudessa paistattelusta. Jos ilkimykset ymmärtävät olla hiljaa, niin hyvä niin. Nyt haluan elää siinä uskossa, että kaikki "minun ihmiseni" ovat vilpittömän iloisia puolestani ja kannustavat matkaani lihavuusleikkauksen jälkeen.
Ja miksi blogi? Facebook-ystäväiseni ovat varmaan huomanneet, että tykkään päivittää pieniä palasia arjestamme. En varsinaisesti pidä tiiviisti yhteyttä (My mistake) kehenkään, mutta päivitysten kautta koen jakavani asioita jonkun kanssa, niin kuin joku muu jakaa vaikkapa puhelimessa. Välillä harmittaa, kun ihmiset usein päivittelevät jonkun toisen kertomuksia FB:ssa. Lähinnä sitä, että "miksi sen tuokin piti kertoa" ja "miten se niin usein laittaa niitä kirjoituksia".. Kukin taablaa tyylillään. Tykkään kuvata hölmöjä arjen tilanteita, iloita onnistumisista ja kertoa myös negatiivisista tuntemuksista. En ajattele Facebookia mörkölänä, josta kaikki kuvani napataan pahuuden teille. Kuvat, joita jaan, voisin antaa kaikille facebook-kavereilleni muutenkin. Ja jos joku muu niistä on kiinnostunut, niin ei sekään haittaa. Vältän sitä, että loukkaisi ketään tai julkaisisin loukkaavaa materiaalia. Joskus voi toki lipsahtaa🙈 Mutta tämä blogi, tämän halusin kokeilumielessä ottaa käyttöön siksi, että kaikkia ajatuksiani en kehtaa päivittää facebookissa. Ihan vain siksi, että niitä päivityksiä tulisi kamalan paljon. Nyt kun kirjoitan tänne, voi lukijakin valikoida, haluaako käydä lukemassa. Ja minä voin kirjoittaa ihan niin paljon kuin haluan. No voihan siellä facessakin, mutta kyllä te tiiätte, mitä tarkoitan.
Katsotaan, mihin tämä matka johtaa...