Ihanaa, iso-O:llakin alkoi talviloma, joten tulevan viikon olemme koko perhe lomalla. Sen jälkeen piti alkaa arki kaikilla, mutta tämän päivän lääkärireissun tuloksena lomailenkin pienten kanssa vielä seuraavankin viikon. Pariin haavaan oli vähän tulehdusta pukkaamassa ja niitä nyt pitää hoidella vielä suuremmalla huolella kuin aikaisemmin. Vatsan alueen kipujakin on ollut jonkin verran ja näitä pähkäillessä tohtori totesi, että viikko lisää sairauslomaa on paikallaan.
Mini on ollut kovin krätynen viime päivät. Olemme yhdistäneet käytöksen siihen, kun olin sairaalassa ja kun en nyt toista voi nostella syliin lattialta. Sohvalla olen koittanut kovasti sylitellä, mutta ei touhutaapero siinä tahdo oikein haluta olla. Poissaollessani kuulemma kulkee ympäri huushollia ikään kuin etsien minua. Tuli jo kauhea olo, että aiheutan traumoja pienelle. Jospa tulevalla viikolla saataisiin tankattua superpaljon läheisyyttä.
Tällä viikolla on monenmoista ehtinyt puuhaamaan, vaikka tahti vähän normaalia hitaampi onkin. Lasten kanssa käytiin tutustumassa hoitopaikkoihin. Vaikka tuttuja paikkojahan ne ovat minulle ja pikku-O:lle. Minin kanssa ehditään onneksi vielä lomaviikon jälkeen tutustumaan uudestaan ennen tositoimien aloittamista. Onhan se taas erilaista kuskata lapsia hoitoon. Mutta kai sitä tottuu. Vähän A. pohdiskeli sitäkin, että alkaisi tehdä pelkkää iltavuoroa ja kikkailtaisiin niin, ettei lapsia tarvitsisikaan viedä hoitoon. Mutta aika haastavaksi se menisi niinkin.
Huomenna ajattelimme lähteä kohti Pohjois-Pohjanmaata. Ensin tätiä ja enoa tapaamaan Oulaisiin ja siitä sitten kohti Ylikiiminkiä. Jos saisi levättyäkin eri lailla, kun ei ole kotihommat häiriköimässä 😉 Ihana nähdä rakkaita ihmisiä, onkin ollut jo kova ikävä.
Eilen illalla kävin osallistumassa kuntalaisinfoon, jossa kerrottiin kunnassa meneillään olevista hankkeista ja suunnitelmista. Hienoa, että tässä tuppulassa yritetään! Isoja asioita tässä pääsee tai joutuu vielä pohtimaan valtuutettuna olon viime hetkillä. Eilinen antoi kivasti eväitä pohdintaan 😊
Viikon ikävin tapahtuma oli Vili-koirasta luopuminen. Vili oli jo 12-vuotias koiruli ja monenlaista kremppaa alkoi olemaan. Lisäksi luonne oli muuttunut iän myötä haastavammaksi ja pikku-O:takin alkoi nappailemaan. Aika pitkään olemme tätä päätöstä harkinneet ja lopulta sitten tehtiin se raskas päätös. Yllättävän hyvin lapset ovat asian yli päässeet. Pikku-O:n kanssa vietiin kynttilä Koivulehtoon, jonne Vilin tuhkat ripotellaan. En ihan varma ole, ymmärsikö pikku-O. kuitenkaan ihan täysin, että koira on nyt kokonaan poissa. Eipä sitä meinaa itsekään ymmärtää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti