Supervaari

Minulla ei ole koskaan ollut omaa ukkia/vaaria. Isän isä kuoli jo muistaakseni 1969  ja äidin isän kohdalle äiti käski piirtämään omenoita sukupuuta täyttäessä. Äidin isästä ei taida kenelläkään olla tietoa ja tämä on kyllä harmittava salaisuus. Toisaalta se antaa mahdollisuuden mielikuvitella äidin juuria. Yksi suosikkiajatus on, että äidin isän täytyi olla Lapista kotoisin. Ulkonäkö sopisi (lyhyt ja tumma) ja sekä äidillä että minulla ja siskollakin on ollut jännä mieltymys Lappia ja saamelaisuutta kohtaan. Paitsi että myös isäni tykkää katsoa saamenkielisiä uutisia, että sikäli kyse on ehkä meillä kaikilla vain jostain vinksallaan olevasta osasta pääkopassa eikä suinkaan verenperinnöstä 😉

A:n mukana olen saanut elämääni tärkeän ihmissuhteen, isopapan. Ahti-papaksihan häntä ensin kutsuttiin, ennen kuin saimme lapsia. Lasten myötä sitten papasta tuli isopappa. Isopapan luona käymme n.2 kertaa vuodessa. Niin harvoin siksi, että välimatkaa on paljon. Tänne Ylikiiminkiin tullessa tuntuu siltä, että tulisimme johonkin ihan toiseen maailmaan. Arjen elo on rauhaisaa. Lapset pelailevat papan kanssa korttia, kesäisin miesväki käy kalastamassa ja saalista sitten paistellaan ja savustellaan. Itse laitan ruokaa ja siivoilen -niin minusta tosiaan puhutaan 😀 Jotenkin puuhastelu on täällä niin paljon mukavampaa kuin kotona. Isopapalla on perinteinen ajatus siitä, että miehet hoitaa miesten töitä ja naiset kodin. Joskus ajatus vähän ärsytti, mutta ei enää nykyisin. Välillä meinaa olla hankaluuksia ruoanvalmistuksen suhteen, kun isopappa toivoo ruokaa, jota en osaa tehdä. Ja isopappaa ihmetyttää, kun en osaa. Hän ihmettelee (mielestäni ihaileekin) myös A:n osallistumista lastenhoitoon. Tänään viimeksi hän kertoi, ettei koskaan osallistunut lastenhoitoon "viikot oltiin mettähommissa ja viikonloppuna oli sitte muuta hommaa".

Tänään jutustelimme lätynpaiston lomassa monenlaista. Isopappa kertoi lähisukulaistensa kuolleen syöpään ja kuvaili vaimonsa sairastumisen vaiheita. Hän muisteli aikoja, jolloin he muuttivat vanhaan asuinpaikkaan ja milloin muuttivat tähän pirttiin. Keskustelua käydessä tuntui, että välillämme on yhteys ja taas voin vain todeta, kuinka tärkeä ihminen tästä (joskus hieman jääräpäisestäkin) vanhuksesta on minulle tullut. Mielen päällä kävi jutustelun aikana moneen kertaan, että sanon asian myös hänelle. Mutta enpä vain saanut sanottua. Miksi tällaisia asioita on niin vaikea sanoa ääneen?

Lapset inhoavat pitkiä automatkoja, mutta jos kyse on isopapalle lähdöstä, ei matkan pituus enää häiritse. Nykyisin joka vierailulla hihityttää, kun isopappa huutelee Oilevia tai Uolevia. Ja jossain kohtaa hän aina muistaa, että "Eikö se nimi olikin Oliivi. Minä muistan sen nimen siitä valssista, siitä Oliivien kukkiessa." Eikä Oliviaakaan haittaa yhtään nimi 'Uolevi' -paitsi jos sitä käyttää joku muu kuin isopappa.

Huomenna pitäisi lähteä ajelemaan kotiin ja lähteminen tuntuu aina niin vaikealta. Huomenna ehkä vähän helpompaa, kun illalla on tulossa uudet, isopapan kovasti odottamat vieraat taloon. Tuntuu aina niin kurjalta jättää pappa tänne yksin. Vaikka tänäänkin hän minulle mainitsi, että on jo metsäkämppäaikoina tottunut olemaan yksin. Isopapalla on ikää jo aika paljon, syksyllä 87 vuotta, ja sydänsairaus oireilee. Tästäkin johtuen lähteminen on joka kerta vaikeampaa, kun pelottaa, näemmekö vielä. Tätä en kuitenkaan suostu enempää ajattelemaan, vaan nautimme jokaisesta hetkestä, jonka isopapan kanssa saamme viettää!

Isopappa asuu reilun 20 kilometrin päässä kylältä, jossa on vain yksi kauppa. Pankkiasiat hän käy hoitamassa toisella kylällä, jonne on matkaa n.50km. Lääkäriasiat puolestaan hoituvat usein 60km:n päässä, Oulussa. Ja autoahan hänellä ei ole. Asioinnit hoituvat lähellä asuvan pojan kyydillä tai tarvittaessa linja-autolla.Kylälle pääsee kesäaikana mopedilla.  Lääkärireissu Ouluun vaatii kahden eri linja-auton ja taksin käyttöä. (Ja me autolliset itkemme ensimmäisenä, jos lääkäripalvelut siirtyvät 20km:n päähän meistä...)
Pirtin isopappa lämmittää puilla, jotka hän pääasiassa tekee itse ja kantaa tietenkin sisälle. Jos jotain hajoaa, hän koittaa ensin korjata itse ja jos ei onnistu, etsii tarvittavan avun. Päivällä lähes heti lumisateen alettua hän pinkaisi pihalle linkoamaan työnnettävällä lingolla lunta. Välillä käväisi sisällä katsomassa urheilua ja sitten puuhasteli mopedin korjauksen parissa. Aikamoinen supervaari ❤