Harmittavan usein ajatuksiin hiipii se pikkuinen peikko, joka kuiskii asioita, jotka saa uskon itseen vapisemaan.
"Et sä osaa!"
"Teissä on jotain vikaa!"
"Sanoitpa tyhmästi!"
Ihan hölmöissä asioissa alkaa huuli väpättämään ja meinaa vallata tunne siitä, ettei minusta tosiaan ole mihinkään. Itsetunto -huoh- se pelottava oman itsen arvottaja, jonka toivoisi olevan niin paljon vahvempi.
Luulen, että joillakin kanssaihmisillä on se käsitys, että minulla on todella hyvä itsetunto ja olen ihmisenä vahva. Monessa tilanteessa pyrin välittämäänkin tällaisen kuvan, mutta sisimmässäni tutisee. Minulla on myös tarve ja halu haastaa itseäni erilaisissa tilanteissa esim. esiintymällä yleisön edessä. Tällaisen tilaisuuden jälkeen sitten kamppailen taas pitkään sen pikkuisen peikon kanssa, joka yrittää vakuuttaa minut siitä, että taas tuli mokattua ja asetettua itsensä naurunalaiseksi. Yritän koko ajan tiedostetusti opetella sanomaan omia mielipiteitä ääneen ja tämäkin saa peikon aktivoitumaan ja vakuuttelemaan, että tulipa taas sanottua tyhmästi.
Eniten peikko käyttää lyömäaseenaan supatusta "Mitä muut tästä ajattelevat?" Tätä pohtiessa pääsee oikein möyrimään siellä surkeuden syövereissä. Lähes vainoharhaisesti sitten välillä miettii sitä, kuinka tyhmänä/rumana/ilkeänä/valitsemikävaanikäväadjektiivi muut minua varmasti pitävät. Ja pimeimmillä hetkillä vetää koko perheen mukaan ajatusten suohon (en toki ääneen heille tällaisia sano).
Mistähän sitä vahvuutta saisi? Viime aikoina olen eri tilanteissa koittanut useampaa vakuuttaa siitä, että on hyvä asia sanoa omia mielipiteitä ääneen ja jos itse uskoo toimivansa hyvällä tarkoitusperällä, ei vaikeidenkaan asioiden julkituomista tarvitse mitenkään pahoitella. Tämän kun oppisi itsekin. Tai muistaisi sen, että joutuuhan sitä silti taistelemaan sisäisen natkuttajan kanssa, vaikkei sanoisikaan mielipiteitään ääneen. Jos ei sano, natkuttaa "mikset taas sanonut mitään" ja jos taas sanoo, niin "miksi nyt menit noin sanomaan". Ei ole helppoa, ei.
Yksi tärkeä oppimisen paikka on oman itsen ja "omien" puolustaminen. Nielen yleensä kaiken nyökytellen "juuh, juuh, sellainen olen" tai vielä pahempaa, kun nielen lastani kohtaan esitettyjä syytöksiä puolustamatta toista. En saa sanottua ääneen, että kyllä minäkin omani tunnen ja uskon, että joku väärinkäsityskin voi olla kyseessä. Onneksi sentään lasten kanssa puhuessa muistan heille sanoa ääneen, että uskon ja luotan heihin. Tuon kyllä esiin myös pettymyksiä, jos luottamus on horjunut.
Facebookissa näkee välillä Keskeneräinen-blogin kirjoituksia, jotka usein osuvat. Välillä sitä tuntee itsensä niin keskeneräiseksi. Mutta ei se keskeneräisyys aina huonokaan asia ole, olisihan se tylsää, jos kokisi olevansa "aivan valmis" 😉
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti