Ostetaan parempi itsetunto

Harmittavan usein ajatuksiin hiipii se pikkuinen peikko, joka kuiskii asioita, jotka saa uskon itseen vapisemaan.
"Et sä osaa!"
"Teissä on jotain vikaa!"
"Sanoitpa tyhmästi!"
Ihan hölmöissä asioissa alkaa huuli väpättämään ja meinaa vallata tunne siitä, ettei minusta tosiaan ole mihinkään. Itsetunto -huoh- se pelottava oman itsen arvottaja, jonka toivoisi olevan niin paljon vahvempi.
Luulen, että joillakin kanssaihmisillä on se käsitys, että minulla on todella hyvä itsetunto ja olen ihmisenä vahva. Monessa tilanteessa pyrin välittämäänkin tällaisen kuvan, mutta sisimmässäni tutisee. Minulla on myös tarve ja halu haastaa itseäni erilaisissa tilanteissa esim. esiintymällä yleisön edessä. Tällaisen tilaisuuden jälkeen sitten kamppailen taas pitkään sen pikkuisen peikon kanssa, joka yrittää vakuuttaa minut siitä, että taas tuli mokattua ja asetettua itsensä naurunalaiseksi. Yritän koko ajan tiedostetusti opetella sanomaan omia mielipiteitä ääneen ja tämäkin saa peikon aktivoitumaan ja vakuuttelemaan, että tulipa taas sanottua tyhmästi.
Eniten peikko käyttää lyömäaseenaan supatusta "Mitä muut tästä ajattelevat?" Tätä pohtiessa pääsee oikein möyrimään siellä surkeuden syövereissä. Lähes vainoharhaisesti sitten välillä miettii sitä, kuinka tyhmänä/rumana/ilkeänä/valitsemikävaanikäväadjektiivi muut minua varmasti pitävät. Ja pimeimmillä hetkillä vetää koko perheen mukaan ajatusten suohon (en toki ääneen heille tällaisia sano).
Mistähän sitä vahvuutta saisi? Viime aikoina olen eri tilanteissa koittanut useampaa vakuuttaa siitä, että on hyvä asia sanoa omia mielipiteitä ääneen ja jos itse uskoo toimivansa hyvällä tarkoitusperällä, ei vaikeidenkaan asioiden julkituomista tarvitse mitenkään pahoitella. Tämän kun oppisi itsekin. Tai muistaisi sen, että joutuuhan sitä silti taistelemaan sisäisen natkuttajan kanssa, vaikkei sanoisikaan mielipiteitään ääneen. Jos ei sano, natkuttaa "mikset taas sanonut mitään" ja jos taas sanoo, niin "miksi nyt menit noin sanomaan". Ei ole helppoa, ei.
Yksi tärkeä oppimisen paikka on oman itsen ja "omien" puolustaminen. Nielen yleensä kaiken nyökytellen "juuh, juuh, sellainen olen" tai vielä pahempaa, kun nielen lastani kohtaan esitettyjä syytöksiä puolustamatta toista. En saa sanottua ääneen, että kyllä minäkin omani tunnen ja uskon, että joku väärinkäsityskin voi olla kyseessä. Onneksi sentään lasten kanssa puhuessa muistan heille sanoa ääneen, että uskon ja luotan heihin. Tuon kyllä esiin myös pettymyksiä, jos luottamus on horjunut.
Facebookissa näkee välillä Keskeneräinen-blogin kirjoituksia, jotka usein osuvat. Välillä sitä tuntee itsensä niin keskeneräiseksi. Mutta ei se keskeneräisyys aina huonokaan asia ole, olisihan se tylsää, jos kokisi olevansa "aivan valmis" 😉

Syömisen ihanuus -ja kamaluus

Huomenna leikkauksesta on aikaa viisi viikkoa -ainakin Ojalan laskuopin mukaan. Ensimmäiset seurantalabrat otettiin viime viikolla ja tänään kirurgi soitti tuloksista. Hb131 (kaksi vuotta ollut alhainen, nyt oikein hyvä luku) ja kaikki ravintoaineet ym näyttivät myös hyvältä. Hyvältä näyttää siis. Kirurgi on aika tiukanoloinen täti ja asiakkaan kohtaaminen ei vaikuta olevan lempiosuuksia työssään. Välillä kuitenkin häntä meinaa selkeästi alkaa hymyilyttämään ja tiukkisleima vähän haalenee. No enhän tänäänkään häntä nähnyt, mutta äänestä kuuli hymyn siinä kohdassa puhelua, kun kiitin toimenpiteestä 😊 Parin kuukauden kuluttua sitten seuraava seuranta-aika.

Leikkauksen jälkeen syöminen on sujunut kohtuuhyvin. Suositus on ollut, että pehmeitä ruokia saa syödä. Paitsi näkkärikin oli suositelluissa. On sitä kai tullut jotain sitkeämpääkin mutustettua, mutta hyvin on onneksi mennyt alas ja sulanut. Ja periaatteessa siis kaikkea saan syödä.

Kirurgi kysyi, onko leikkauksen jälkeen havaittavissa muutoksia mielitekoihin. Hetken piti miettiä, mutta ehkä makeaa ei enää niin teekään mieli. Ja suklaan jälkeen on jäänyt paha maku suuhun. Kuuluu kuvioon kuulemma.

Leikkauksen jälkeen voi liian makean/rasvaisen/muuten epäsopivan syömisen jälkeen tulla ns. dumping-oireita (paha olo, heikotus, kylmä hiki...) ja niitäkin on tullut koettua. Itse asiassa taitaa parhaillaan olla jotain sellaista meneillään. Syypää: vajaa 1dl päärynä-kinuskijogurttia 😒 Lähes välittömästi syömisen jälkeen alkoi aikamoinen kipu vatsassa. Nyt vähän jo helpottaa, mutta tuntee kyllä, että nyt ei ihan ok ollut tämä syömishomma. Eilen söin samaa kamaa, eikä seuraus ollut tällainen. No, jospa kohta helpottaa.

Ruokamäärä, jonka jaksan syödä, on tällä hetkellä n.1,5dl. Sairaalloinen suhtautuminen ruokaan näkyy parhaiten niissä kohdissa, kun harmittaa, ettei jaksa syödä jotain hyvää enempää. Onpa välillä armaan siippani pitänyt toppuutella, että lopetan syömisen, etten kohta voihki kivusta. Aikamoista opettelua siis on. Toivottavasti myös opin.

Ihania asioita tässä kohdassa on tullut eteen jo monia. Ensinnäkin on alkanut kiinnostaa taas liikkuminen. Ja kokeiltukin 6km ulkoilureitillä 10kg mini kantorepussa. Hyvin jaksoin ja hyvältä tuntui. On vaan niin kiireistä -muka- tämä elämä ja ei ole päässyt (saanut aikaiseksi) säännöllisesti liikkumaan. Yleinen vireystila on myös ollut parempi. Jaksan selkeästikin paremmin ja se tuntuu hyvältä. Painoa on pudonnut yhteensä n.16kg ja se alkaa myös näkymään. Itsetuntoa hivelee tietysti se, että jotkut ovat asian myös huomanneet ja antaneet positiivista palautetta❤
Kyllä tästä vielä hyvä tulee; valoa päin vaan😉

Äidin vapaa viikonloppu

Onpa erikoinen viikonloppu ollut. Kaikki lapset ovat olleet koko viikonlopun pois kotoa 😱 Ihana A:n sisko tarjosi meille mahdollisuuden viettää hääpäivää edeltävä viikonloppu antamalla aikaa parisuhteelle ja lähteä rentoutumaan yhdessä jonnekin. No työkuvioiden vuoksi rentoutuminen tarkoitti tällä erää sitä, että molemmat olimme eilen töissä 😀 Mutta itselläni oli kyllä todella mielenkiintoinen koulutuspäivä, joten ihan rentouttavaa sekin.
Eilinen ilta vietettiin ihanien ystävien luona. Sain ihanan kokemuksen "livekaraokesta", kun pääsin kokeilemaan laulamista oikean säestyksen kanssa. Aika huikealta tuntui! Laulaminen on niin ihanaa, vaikken mitenkään hyvää lauluääntä omaakaan. Nuotissa sentään pysyn melko hyvin. Istuimme iltaa, nautimme muutaman iloliemen ja suunnittelimme yhteistä leirintäaluejuhannusta. Oikein oli mukava ilta😊
Tänään vähän väsähtäneenä täällä kulutetaan aikaa ja odotetaan lapsia kotiin. Ikävä on jo ihan kauhea ja vähän on pitänyt itkeä tirauttaakin. Kyllähän tällainen vapaa hyvää tekee, mutta jännän syyllisyydentunteen se saa aikaiseksi. Syyllisyyttä siitä, että kokeeko pienin, että äiti on hylännyt. Syyllisyyttä kai siitäkin, että onko äidillä ja isällä lupa tällainen oma viikonloppu edes viettää? Järkihän tietysti sanoo, että on. Parisuhde on se tärkeä kulmakivi, joka hautautuu yleensä arjen jalkoihin. Pitäisi muistaa enemmän vaalia sitä, jotta pystymme vahvistamaan ja tukemaan toisiamme vaikeina aikoina. 💏
Nyt istuskelen ikkunan edessä niin kuin lapset odottaessaan vieraiden saapumista. Kohta ne omat rakkaat sieltä tulevat kotiin ja ihana/kamala arki alkaa. Mutta tärkeintä, että ne omat ipanat ovat kotona ja rutistettavissa❤

Supervaari

Minulla ei ole koskaan ollut omaa ukkia/vaaria. Isän isä kuoli jo muistaakseni 1969  ja äidin isän kohdalle äiti käski piirtämään omenoita sukupuuta täyttäessä. Äidin isästä ei taida kenelläkään olla tietoa ja tämä on kyllä harmittava salaisuus. Toisaalta se antaa mahdollisuuden mielikuvitella äidin juuria. Yksi suosikkiajatus on, että äidin isän täytyi olla Lapista kotoisin. Ulkonäkö sopisi (lyhyt ja tumma) ja sekä äidillä että minulla ja siskollakin on ollut jännä mieltymys Lappia ja saamelaisuutta kohtaan. Paitsi että myös isäni tykkää katsoa saamenkielisiä uutisia, että sikäli kyse on ehkä meillä kaikilla vain jostain vinksallaan olevasta osasta pääkopassa eikä suinkaan verenperinnöstä 😉

A:n mukana olen saanut elämääni tärkeän ihmissuhteen, isopapan. Ahti-papaksihan häntä ensin kutsuttiin, ennen kuin saimme lapsia. Lasten myötä sitten papasta tuli isopappa. Isopapan luona käymme n.2 kertaa vuodessa. Niin harvoin siksi, että välimatkaa on paljon. Tänne Ylikiiminkiin tullessa tuntuu siltä, että tulisimme johonkin ihan toiseen maailmaan. Arjen elo on rauhaisaa. Lapset pelailevat papan kanssa korttia, kesäisin miesväki käy kalastamassa ja saalista sitten paistellaan ja savustellaan. Itse laitan ruokaa ja siivoilen -niin minusta tosiaan puhutaan 😀 Jotenkin puuhastelu on täällä niin paljon mukavampaa kuin kotona. Isopapalla on perinteinen ajatus siitä, että miehet hoitaa miesten töitä ja naiset kodin. Joskus ajatus vähän ärsytti, mutta ei enää nykyisin. Välillä meinaa olla hankaluuksia ruoanvalmistuksen suhteen, kun isopappa toivoo ruokaa, jota en osaa tehdä. Ja isopappaa ihmetyttää, kun en osaa. Hän ihmettelee (mielestäni ihaileekin) myös A:n osallistumista lastenhoitoon. Tänään viimeksi hän kertoi, ettei koskaan osallistunut lastenhoitoon "viikot oltiin mettähommissa ja viikonloppuna oli sitte muuta hommaa".

Tänään jutustelimme lätynpaiston lomassa monenlaista. Isopappa kertoi lähisukulaistensa kuolleen syöpään ja kuvaili vaimonsa sairastumisen vaiheita. Hän muisteli aikoja, jolloin he muuttivat vanhaan asuinpaikkaan ja milloin muuttivat tähän pirttiin. Keskustelua käydessä tuntui, että välillämme on yhteys ja taas voin vain todeta, kuinka tärkeä ihminen tästä (joskus hieman jääräpäisestäkin) vanhuksesta on minulle tullut. Mielen päällä kävi jutustelun aikana moneen kertaan, että sanon asian myös hänelle. Mutta enpä vain saanut sanottua. Miksi tällaisia asioita on niin vaikea sanoa ääneen?

Lapset inhoavat pitkiä automatkoja, mutta jos kyse on isopapalle lähdöstä, ei matkan pituus enää häiritse. Nykyisin joka vierailulla hihityttää, kun isopappa huutelee Oilevia tai Uolevia. Ja jossain kohtaa hän aina muistaa, että "Eikö se nimi olikin Oliivi. Minä muistan sen nimen siitä valssista, siitä Oliivien kukkiessa." Eikä Oliviaakaan haittaa yhtään nimi 'Uolevi' -paitsi jos sitä käyttää joku muu kuin isopappa.

Huomenna pitäisi lähteä ajelemaan kotiin ja lähteminen tuntuu aina niin vaikealta. Huomenna ehkä vähän helpompaa, kun illalla on tulossa uudet, isopapan kovasti odottamat vieraat taloon. Tuntuu aina niin kurjalta jättää pappa tänne yksin. Vaikka tänäänkin hän minulle mainitsi, että on jo metsäkämppäaikoina tottunut olemaan yksin. Isopapalla on ikää jo aika paljon, syksyllä 87 vuotta, ja sydänsairaus oireilee. Tästäkin johtuen lähteminen on joka kerta vaikeampaa, kun pelottaa, näemmekö vielä. Tätä en kuitenkaan suostu enempää ajattelemaan, vaan nautimme jokaisesta hetkestä, jonka isopapan kanssa saamme viettää!

Isopappa asuu reilun 20 kilometrin päässä kylältä, jossa on vain yksi kauppa. Pankkiasiat hän käy hoitamassa toisella kylällä, jonne on matkaa n.50km. Lääkäriasiat puolestaan hoituvat usein 60km:n päässä, Oulussa. Ja autoahan hänellä ei ole. Asioinnit hoituvat lähellä asuvan pojan kyydillä tai tarvittaessa linja-autolla.Kylälle pääsee kesäaikana mopedilla.  Lääkärireissu Ouluun vaatii kahden eri linja-auton ja taksin käyttöä. (Ja me autolliset itkemme ensimmäisenä, jos lääkäripalvelut siirtyvät 20km:n päähän meistä...)
Pirtin isopappa lämmittää puilla, jotka hän pääasiassa tekee itse ja kantaa tietenkin sisälle. Jos jotain hajoaa, hän koittaa ensin korjata itse ja jos ei onnistu, etsii tarvittavan avun. Päivällä lähes heti lumisateen alettua hän pinkaisi pihalle linkoamaan työnnettävällä lingolla lunta. Välillä käväisi sisällä katsomassa urheilua ja sitten puuhasteli mopedin korjauksen parissa. Aikamoinen supervaari ❤