Luopumista, odotusta, lomaa...

Ihanaa, iso-O:llakin alkoi talviloma, joten tulevan viikon olemme koko perhe lomalla. Sen jälkeen piti alkaa arki kaikilla, mutta tämän päivän lääkärireissun tuloksena lomailenkin pienten kanssa vielä seuraavankin viikon. Pariin haavaan oli vähän tulehdusta pukkaamassa ja niitä nyt pitää hoidella vielä suuremmalla huolella kuin aikaisemmin. Vatsan alueen kipujakin on ollut jonkin verran ja näitä pähkäillessä tohtori totesi, että viikko lisää sairauslomaa on paikallaan.

Mini on ollut kovin krätynen viime päivät. Olemme yhdistäneet käytöksen siihen, kun olin sairaalassa ja kun en nyt toista voi nostella syliin lattialta. Sohvalla olen koittanut kovasti sylitellä, mutta ei touhutaapero siinä tahdo oikein haluta olla. Poissaollessani kuulemma kulkee ympäri huushollia ikään kuin etsien minua. Tuli jo kauhea olo, että aiheutan traumoja pienelle. Jospa tulevalla viikolla saataisiin tankattua superpaljon läheisyyttä.

Tällä viikolla on monenmoista ehtinyt puuhaamaan, vaikka tahti vähän normaalia hitaampi onkin. Lasten kanssa käytiin tutustumassa hoitopaikkoihin. Vaikka tuttuja paikkojahan ne ovat minulle ja pikku-O:lle. Minin kanssa ehditään onneksi vielä lomaviikon jälkeen tutustumaan uudestaan ennen tositoimien aloittamista. Onhan se taas erilaista kuskata lapsia hoitoon. Mutta kai sitä tottuu. Vähän A. pohdiskeli sitäkin, että alkaisi tehdä pelkkää iltavuoroa ja kikkailtaisiin niin, ettei lapsia tarvitsisikaan viedä hoitoon. Mutta aika haastavaksi se menisi niinkin.

Huomenna ajattelimme lähteä kohti Pohjois-Pohjanmaata. Ensin tätiä ja enoa tapaamaan Oulaisiin ja siitä sitten kohti Ylikiiminkiä. Jos saisi levättyäkin eri lailla, kun ei ole kotihommat häiriköimässä 😉 Ihana nähdä rakkaita ihmisiä, onkin ollut jo kova ikävä.

Eilen illalla kävin osallistumassa kuntalaisinfoon, jossa kerrottiin kunnassa meneillään olevista hankkeista ja suunnitelmista. Hienoa, että tässä tuppulassa yritetään! Isoja asioita tässä pääsee tai joutuu vielä pohtimaan valtuutettuna olon viime hetkillä. Eilinen antoi kivasti eväitä pohdintaan 😊

Viikon ikävin tapahtuma oli Vili-koirasta luopuminen. Vili oli jo 12-vuotias koiruli ja monenlaista kremppaa alkoi olemaan. Lisäksi luonne oli muuttunut iän myötä haastavammaksi ja pikku-O:takin alkoi nappailemaan.  Aika pitkään olemme tätä päätöstä harkinneet ja lopulta sitten tehtiin se raskas päätös. Yllättävän hyvin lapset ovat asian yli päässeet. Pikku-O:n kanssa vietiin kynttilä Koivulehtoon, jonne Vilin tuhkat ripotellaan. En ihan varma ole, ymmärsikö pikku-O. kuitenkaan ihan täysin, että koira on nyt kokonaan poissa. Eipä sitä meinaa itsekään ymmärtää...

Nuoruus on seikkailu suunnaton...

Kutri-Helena laulaa osuvasti siitä, kuinka nuoruus on seikkailu suunnaton. Todellinen seikkailu se minun kohdallani olikin. Tai ehkä paremmin sanottuna sekoilu. Kipeä asia tuntuu usein helpommalta, kun sen asettaa runon muotoon ; )

Pulleroinen nuori nainen etsi paikkaansa maailmassa. 
Kulki polkuja monenlaisia, suunta usein täysin hukassa.
Olisi kovasti halunnut löytää sen todellisen rakkauden,
mutta etsiessä koki vain kolhuja ja kuuli kielet ilkeyden.
"Olet lähes täydellinen, niin kiltti ja ihana,
mutta rakastaa en voi, koska olet niin lihava."

Työpaikan löysi jo 13-vuotiaana; 
hoiti videovuokraamoa ja siivosi omistajan kotia.
Tuntui hyvältä olla tärkeä ja hyödyllinen, 
muka enemmän kuin vain tavallinen koululainen.
Ja mikä parasta, sai kaivattua omaa rahaa, 
jolla ostaa muotivaatteita -sekä alkoholia ja tupakkaa.
Työn ohessa "pääsi"mukaan jännittäviin touhuihin, 
joskus piiloteltiin aseita, sai ihailua vanhoilta ukoilta ja kosketuksen huumeisiin.

Koittihan äiti ralliin puuttua ja lähetti tytön loma-ajoiksi pohjoiseen, 
turvaan tädin luo ja ympäristöön kotoiseen. 
Mutta ei paikanvaihdolla lopetettu kokonaan sekoilua, 
sukulaisetkin joutuivat katsomaan vierestä tytön sairasta touhua. 

Peruskoulu tuli kuitenkin kohtuu hyvin suoritettua, 
työt jäi hetkeksi ja koulutie jatkui kohti lukio-opintoja.
Päiväopinnot vaihtui iltalinjaan, koska väisteli noloja tilanteita:
esim. vanhat tanssit ilman paria ja ei rahaa hankkia kauniita vaatteita. 
Kuulisi korvissaan ihmisten kuiskaukset, 
miten tuokin pullukka, on laittanut päälleen tuollaiset vetimet.
Aikuisten joukossa oli helpompi hengittää
ja suorittaa vain aineita, jotka ovat tärkeitä eikä tarvi itseä nöyryyttää.

Kirjoitusten aika olikin melkoista touhua.
Oli tavannut juopon, jolta luuli saavansa rakkautta.
Joku koitti tyypistä tyttöä varoittaa, 
mutta rakastunut ei halunnut neuvoja kuunnella.
Yöt meni pääasiassa ryyppyremmiä kuskaten tai juhlien,
päivällä kirjoituksiin nuutuneena ja haukotellen.
Kaikesta huolimatta onnistui saamaan päähänsä valkolakin, 
paperit ei kehuttavat, mutta olisivat voineet olla huonommatkin.

Kirjoitusten jälkeen alkoi vauhdikkain vaihe, 
joka pahimmillaan olisi voinut johtaa tytön mullan alle. 
Retkun kanssa ajautui vielä alemmas kokeiluissaan,
tuntui helpolta, kun pään sai sekaisin ja koki olevansa voimissaan.
Tämänkin keskellä teki monenlaisia ihan oikeita hommia, 
kävi hoitamassa lapsia ja pyöritti jäätelöpalloja.
Koskaan ei työssä ollut sekaisin tai humalassa, 
toki raskaan vapaa-ajan vuoksi aika lailla uuvuksissa.

Tyttö olisi tuolloin toivonut niin pääsevänsä muuttamaan pohjoiseen, 
mutta opiskelupaikka ei auennut, joutui jäämään elämään sotkuiseen.
Onneksi päässä oli pienen pieni järjen hiven, 
ja kovemmat kokeilut jäi alkutiehen.
Tyttö hakeutui päiväkotiin työkokemusta hakemaan, 
työstä nautti, vaikka elämä oli edelleen risaista ja kosteaa.
Seuraavana vuonna aukesikin ovet opinahjoon, 
tyttö pakkasi kamppeensa ja muutti Kymenlaaksoon.

Kas kummaa, että sattuikin niin,
että kämppisten myötä tutustui heti paikkakunnan "eliittiin".
Opinnot suoritti vähän toisella kädellä, 
olihan tärkeämpää etsiä sitä rakkautta ja rällätä.
Opintolainalla rahoitettiin monen jannun ryyppyiltoja, 
maksettiinpa jopa jonkun juopon takuuvuokria.

Niin vain sai vuosien myötä nämäkin opinnot valmiiksi
tuli ammatiksi ammattikorkeakoulutettu sosionomi.
Kotikylään palattuaan oikeastaan vasta huomasi, 
mitä moni ihminen hänestä ajatteli.
Tulipa joku arvostelemaan, että tyttö eleli työttömänä ja baareili sossun rahoilla.
Onneksi tyttö uskalsi asian saman tien arvostelijalle korjata:
Tyttö oli elämänsä aikana ollut työttömänä vain yhden päivän ja muuten käynyt töissä tai suorittanut opintoja.

Löysihän tyttökin lopulta rakkauden, 
jonka kanssa muutti yhteen ja aloitti elämän vähän toisenlaisen.
Ei siitä sen enempää, se on jo aikaa aikuisuuden.

Menneisyyden haavat sattuvat vielä vuosien jälkeenkin, 
vaikka elämä on kuljettanut ihan huikeisiin onnistumisiin ja haasteisiin.
Vieläkin tytöstä tuntuu siltä, että olisi paljon anteeksipyydettävää, 
toisaalta pitää yrittää haudata menneet syvälle suohon ja vain elää hyvää elämää.
Aina välillä tyttö haluaa kuitenkin itseä muistuttaa:
se olen MINÄ, joka haavoineni olen kaikesta huolimatta pystynyt paljon tässä elämässä saavuttamaan!

Muutama päivä leikkauksen jälkeen

Huom. Sisältää ällöttävää materiaalia😆

Onhan aikamoista "lepäilyä" ollut kuluneet päivät, kun kammottu mahatauti on piinannut perhettäni. Sairaalassa ollessani sairastui pojat. Pelotti tulla kotiin ja kysyinkin lääkäreiltä, josko olisi turvallisinta jäädä sairaalaan. Ei, mahataudin vuoksi ei tarvetta, sanoivat he. Käsienpesua vaan tehostettava. Ja niin kotiuduin sairastupaan perjantaina. Perjantaina illalla sitten alkoi mieheni (eli A) oksentamaan. Sen verran onneksi jaksoi, että kävi nostamassa minin syöttötuoliin ja pesi lähes kaikki ripulipeput. Yhden kerran en raaskinut A:tai herättää ja laitoin minin suihkun lattialle seisomaan ja siinä sitten suihkuttelin. Lauantain A makasi sairaana.

Sunnuntaina kuviteltiin, että ei tässä enää sairastuta ja lähdin käyttämään pikku-O:ta talutusratsastuksessa Kuuman tallilla. Kotiin kun päästiin, alkoi hänen vuoronsa. Ja melko rajuna iskikin. Tänään ei oireita ole ollut, mutta mikään ei oikein ole hänelle maittanut ja väsynyt tyttönen on. Ja omaa kohtaloa sitten odotellen...

Ei tässä oikein lepäilemään ole siis ehtinyt. On pesty mattoa, lattiaa, pyykkiä, käyty kaupassa... Ja illat sitten kuluneet vähän voihkiessa, kun kivut iskevät. Pitäisi enemmän ihan vaan osata olla, mutta siinäkin olen niin huono. (Paitsi some-maailmassa ollessa 🙈) Nostella ei saisi mitään yli5kg, mutta välillä tulee vahingossa siitäkin lipsuttua. Kaikkein rankinta nostelukielto on minin kohdalla. Toinen raasu kurkottaa käsillä äitiin kohti ja purskahtaa itkuun, kun äiti ei nosta syliin. Olen yrittänyt kädestä taluttaa jonnekin, jossa voisi tulla syliin istumaan, mutta sepä ei minille passaa. Huuto yltyy vaan. Kolme nostajaa käy sitten vuorotellen nostamassa miniä syliini. Mutta jos ketään ei ole liki, niin varovasti jalalla auttaen nostan itse. Isommat lapset ystävällisesti äitiä aamulla lohduttavat sanoen, että "Elmo luulee, että sä oot hylännyt sen". 😝

Eilen jo tuli kiroiltua, että tällä menolla sitä ollaan takaisin sairaalassa. Mutta minkäs teet. On kuitenkin ihanaa olla äiti❤

Tampereella nääs

Ystävänpäiväksi minulle oli varattu esikäyntejä Taysiin ja yöksi varattu huone potilashotellista. Päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja varasimme toisen hotellihuoneen, että koko perhe mahtuu yöpymään. Aika kiva hotelli muuten se Norlandia Cafe vai mikä lienee viralliselta nimeltä onkaan. Siisti, kauniisti sisustettu ja rauhallinen paikka. Suosittelen😊

Koska lähdettiin vähän niinkuin lomalle, piti keksiä jotain kivaa tekemistä. Iso-O:n kaveri kertoi viikonloppuna olevansa menossa Tampereelle pelimuseoon ja siitä se ajatus sitten lähti. Googletin kyseisen paikan ja samalla selvisi, että kyseessähän on monipuolinen museokeskus Vapriikki -sinne siis.

Vapriikista löytyi nähtävää ihan jokaiselle perheenjäsenelle. Aloitimme, kas kummaa, jääkiekkomuseosta, jonne osa porukasta olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa. Oli hauska katsella vanhoja pelivarusteita ja kuvia jääkiekon historiasta. Hauskinta tietenkin oli jääkiekko...mikä se sitten oli..simulaattoriko? (Käytetäänkö tuollaista sanaa enää?😀) Isä ja poika laukoivat onnessaan kiekkoa maaliin ja innostuihan pikku-O:kin kokeilemaan. Vähän väkisin piti raahata porukka eteenpäin, jotta ehdittäisiin kiertää koko näyttely.

Seuraavana kohteena oli nukkemuseo. Voi ihanuutta, mitä kaikkea siellä oli 😍 Jättimäinen keinuhevonen, vanhoja nukkeja, ihana leikkimökki... Tänne meidän täytyy pikku-O:n kanssa päästä uudelleen. Nyt mentiin liian kiireellä läpi. Blogin aloitukseen liitetty kuva taiteilevasta talitintista on muuten otettu nukkemuseossa.

Nukkemuseosta siirryimme luonnontieteelliseen museoon. Eläimiä oli kiva katsella, sai ihastella kaunista kesäöistä maisemaa, elämää jään alla ja pelata tietovisoja luontoon liittyen. Lopuksi hihitytti vaaka, joka kertoi, minkä eläimen painoinen on. (Minä painoin saman verran kuin kurkiparvi😒)

Seuraavana silmissä siinsi jo se odotetuin, eli pelimuseo. Itse kiersin matkan varrella olleen näyttelyn, jossa oli mm.vanhoja kännyköitä. Morsetustakin kokeilin, mutta ei minun viesteistäni kyllä kukaan selvää saisi 😀

Pelimuseo oli huippupaikka. Pelejä oli koottu eri vuosikymmeniltä ja parasta oli, että niitä pääsi pelaamaan! Kokeiltiin pelikoneita, joita löytyi muinoin baareista, tablettipelejä, tietokonepelejä ja erilaisia konsolipelejä. Erityisiä helmiä oli kasarihuoneessa ollut tennis-peli (just se mustavalkoinen, jossa kahdella mailalla koitetaan pitää pallo kehässä). Kasarihuoneessa nostalgiahuokaisuja herätti myös puhelinmuistio, jollainen melkein joka kodista löytyi. Olipa siellä samanlainen oranssi puhelinkin, mikä kotona joskus oli. Commodore 64:lla innostuin pelaamaan Boulderdashia. Kummasti pelin kulun muisti parinkymmenen (OK, kolmenkymmenen) vuoden jälkeenkin. Flipperi oli epäkunnossa ja se harmitti. Onneksi niitä vielä jostain löytyy😏

Pelimuseosta kiirehdimme Tampere1918-näyttelyyn. Lapset tulivat mukaan, vaikka ulkopuolella oli varoitus siitä, että näyttely sisältää herkille järkyttävää materiaalia. Näyttelyn herättämät kysymykset käsitellään kuitenkin yhdessä ja jos jotain järkyttävää näkyi, puhutaan asiasta heti. Ja olihan siellä järkyttävää. Itseäni kosketti eniten kuva kuolleesta lapsesta. Eihän sieltä kyynelittä päässyt pois. Etenkin kun tietää, että asia on muutamalle ystävälle hyvin läheinen. Tänne haluaisin mennä uudestaan, ihan yksin.

Lopuksi juostiin läpi kivimuseo, kun kuulutukset jo toitottivat, että museo menee kiinni. Pikku-O ehti käväisemään vanhassa johdinautossa, jota toivoi heti auton nähtyään museoon mennessä. (Minähän fiksuna olin lapselle kertonut, että kyseinen biili on raitiovaunu😇)

Mahtava paikka! Menkää ihmeessä käymään museokeskus Vapriikissa (ei ole maksettu mainos😉)! Seuraavana päivänä museoon oli muuten menossa Niinistön Sauli Jenninsä kanssa. Harmi ettei osuttu samana päivänä 😄

Museokäynnin jälkeen piti mennä hienosti syömään, mutta nuukajussien kohteeksi valikoituikin McDonald's. Itsekin sain ennen leikkausta nauttia salaattiateriasta. (No haukkasin salaa hampurilaista ja nappasin pari ranskalaistakin, jos rehellisiä ollaan.)

Hotellilla oltaisiin haluttu koko perhe saunaan, mutta koska perhevuoroja ei ollut saatavilla, menimme pikku-O:n kanssa tyttöjen saunaan. Oli ihanaa istua kahdestaan lauteilla. Tuli ihan mieleen saunahetket äidin tai Sirpan kanssa. Ne on tärkeitä hetkiä elämässä ❤

Lopuksi halailtiin ja vähän itkeskeltiin tulevia sairaalapäiviä. Oli ihana käpertyä pehmeisiin sänkyihin nukkumaan ja herätä yhdessä aamiaiselle. Ihana lomanen❤

Lounatuulen laulu

Mietin kovasti, että mikä minua voisi kuvata ja mieleen tuli yön pimeydessä vain Lounatuulen laulu.
Se kertoo näin:

"Lounatuuli tuo pienen laulun
Kenelle tuuli kertoo sen?
Niille joilla on nauravat korvat
ja joilla silmät on lapsien.
Selässä lounatuulen ajaa
viiriäiset ja varpuset,
kun tuuli ylittää tuhat rajaa
sylissään hilpeät sävelet...

Sillä on pitkä sininen tukka
ja viikset auringonsäteistä.
Sillä on hampaissaan kanelinkukka
ja siivet on pilvenhöyhentä.
Mitä se lounatuuli itkee?
Se itkee mustia kaupunkeja.
Se suree viivasuoria suita
ja nälkäisiä lapsia.

Mitä se lounatuuli nauraa?
Se nauraa jos joku on iloinen.
Se nauraa kun hyvän kaverin löytää
lohikäärmeen tai ihmisen.
Lounatuuli tietää, että Kiinassa lohikäärmeiden on maa.
Siellä lohikäärmeet tanssii polkkaa
ja nauraa ja narua hypätä saa.

Siellä tuhat silkki-ikkunaa
katsoo kun maljoja kohottaa
tuhat lohikäärmettä nauravaa.
Ja kanelinkukkia varistaa
puupolulle jolla vaeltaa
Neiti käärme silmissä hopeaa
neiti vihreitä korvia heiluttaa
Juo omenaviiniä makeaa.
Taas mitä se neiti kuulostaa?

Lohikäärme nimeltä Anselmus
on neidin uusi ihastus"
(Kaarina Helakisa)

Voisin käyttää tuota CV:ssäkin muuten, paitsi tykkään puolikuivasta viinistä. Ja minulla ei ole sinistä tukkaa tai vihreitä korvia 😊

Alkujorinoita...

Josko sitä kokeilisin tätä blogimaailmaa, vaikkakin se alkaa olla jo kai jonkin verran vanhanaikaista. Blogin olen perustanut jo kauan sitten jälleen kerran aloittaessani jotain "lopullista elämäntaparemonttia". Blogin nimi on ihan kotilatinaa ja voipi olla, ettei kirjoitusasu ole aivan oikea. Mutta jos en kerro, mitä se tarkoittaa, niin kukaan ei virheitä havaitse; kuvitellaan ainakin niin. En alkanut blogiin aikoinaan mitään kirjoittamaan, koska tuntui kuitenkin vaikealta avata itseään niille läheisilleni, joiden toivoin blogia lukevan. Niin se ajatus sitten vain hiipui...
Kunnes tulin tänään yhdellä tavalla "kaapista ulos". Paljastin sisimpiä ajatuksiani liittyen elämääni ylipainoisena. Vähän pelotti julkaista kirjoitus facebookissa, mutta loppujen lopuksi helpotti, kun sai jollain lailla kerrottua asioista, jotka ovat olleet isoina mielessä. Itkin kun kirjoitin ja itkin, kun luin saamaani palautetta. Niin ihanaa kannustusta kohti tulevaa ja kauniita sanoja minusta. Jos niiden kommenttien voimalla ei jaksa eteenpäin niin ei sitten millään. Koska luonteeni on Nelli Negatiivisen tyyppinen, toki mietin sitä, että kuinka moni ajattelee ilkeästi kirjoitukseni vuoksi. Mutta nyt en anna Nellille valtaa vaan nautin positiivisuudessa paistattelusta. Jos ilkimykset ymmärtävät olla hiljaa, niin hyvä niin. Nyt haluan elää siinä uskossa, että kaikki "minun ihmiseni" ovat vilpittömän iloisia puolestani ja kannustavat matkaani lihavuusleikkauksen jälkeen.
Ja miksi blogi? Facebook-ystäväiseni ovat varmaan huomanneet, että tykkään päivittää pieniä palasia arjestamme. En varsinaisesti pidä tiiviisti yhteyttä (My mistake) kehenkään, mutta päivitysten kautta koen jakavani asioita jonkun kanssa, niin kuin joku muu jakaa vaikkapa puhelimessa. Välillä harmittaa, kun ihmiset usein päivittelevät jonkun toisen kertomuksia FB:ssa. Lähinnä sitä, että "miksi sen tuokin piti kertoa" ja "miten se niin usein laittaa niitä kirjoituksia".. Kukin taablaa tyylillään. Tykkään kuvata hölmöjä arjen tilanteita, iloita onnistumisista ja kertoa myös negatiivisista tuntemuksista. En ajattele Facebookia mörkölänä, josta kaikki kuvani napataan pahuuden teille. Kuvat, joita jaan, voisin antaa kaikille facebook-kavereilleni muutenkin. Ja jos joku muu niistä on kiinnostunut, niin ei sekään haittaa. Vältän sitä, että loukkaisi ketään tai julkaisisin loukkaavaa materiaalia. Joskus voi toki lipsahtaa🙈 Mutta tämä blogi, tämän halusin kokeilumielessä ottaa käyttöön siksi, että kaikkia ajatuksiani en kehtaa päivittää facebookissa. Ihan vain siksi, että niitä päivityksiä tulisi kamalan paljon. Nyt kun kirjoitan tänne, voi lukijakin valikoida, haluaako käydä lukemassa. Ja minä voin kirjoittaa ihan niin paljon kuin haluan. No voihan siellä facessakin, mutta kyllä te tiiätte, mitä tarkoitan.
Katsotaan, mihin tämä matka johtaa...