Aina se on vaan sitä -räpistelyä

Masennusdiagnoosista on aikaa nyt vähän reilu viisi kuukautta. Pääasiassa mennyt ihan hyvin. Mutta välillä iskee se kaiherrus ja piikittely omissa ajatuksissa. Ja niiden myötä pelko siitä, että tuleeko se hirveä olo taas takaisin...
Tänään on sellainen olo. Vaikka takana on ihan kiva päivä. Aamupäivällä kävin vanhan ihanan ystävän luona, jonka kanssa haluaisin olla enemmänkin tekemisissä. Jutusteltiin vaikka ja mitä ja taas kerran -niin kuin aina tavatessamme- puhuttiin siitä, että kuinka kiva olisi istua aikaa yhdessä pidempikin aika ja käydä läpi vanhoja muistoja. Asioita, joista kukaan muu ei tiedä ja jotka painavat meitä molempia. Tuleekohan sitä päivää koskaan, toivottavasti.
Kahvittelun jälkeen oli terapia. Olen nyt pari kuukautta käynyt terapeutilla. Alku ei ole ollut kovin vakuuttava ja vähän jo kaduin valintaani. Tänään kuitenkin tuli vähän parempi fiilis siitä, että ehkä tästä vielä tulee hyvä ja toimiva terapiasuhde. Aika paljon on käytetty aikaa työasioista puhumiseen ja se toisaalta on alkanut tökkimäänkin. No, itsehän minä puheen aloitan, mutta työasioista on vaan niin paljon helpompi puhua kuin omasta itsestä ja tuntemuksista liittyen omaan elämään. Tänään kuitenkin pääsimme asioista eteenpäin, kun pohdin sitä, että miksi minä ylipäätään haluan tehdä työtä, jossa olen niin yksin ja joudun kohtaamaan niin vaikeita asioita. No tuohon ei vastausta saatu, mutta pohdinta syveni kuitenkin siihen, että yritän elää elämääni niin, että haluan auttaa muita, mutta itse en ole valmis ottamaan apua vastaan. Tai ehkei ihan noin, mutta jotakin sitä, että pyrkii jollain lailla sulkemaan toiset omien tarpeiden ulkopuolelle, mutta pitää tärkeänä miellyttää ja auttaa muita. Tätä piirrettä sitten jotkut ovat ehkä osanneet käyttää hyväksikin... Rankkaa myöntää sekin. Satuttaa kuulla, kuinka toinen ihminen toteaa, että olet jäänyt itse vaille niin paljon lämpöä, tukea ja rakkautta. Ja kuitenkin tiedostaa, että niin se juuri on, näin koen itsekin.
Raskaan, mutta antoisankin keskustelun jälkeen takki on aika tyhjä. Olen illan aikana ajatellut (mies töissä), että juuri nyt en jaksaisi olla äiti. Haluaisin vain käpertyä jonnekin yksin itkemään. Ja pienin ottaa tietenkin ilon irti äidin väsyneestä ja ahdistuneesta mielialasta ja on illan jauhanut, miten ”pyhmä äiti on ja piipaa-auto tulee hakemaan kakkapää-äitin”. Ihanaa kuultavaa, juuri nyt. Yrittää tolkuttaa, että äiti rakastaa, mutta juuri nyt tarvitsee pienen hetken takapihalla olla ihan yksin. Ja taas tulee itselle paha ja riittämätön olo. Huoh, voisiko nuo rakkaat herneaivoni opetella ajattelemaan jotenkin toisin ja voisinpa vain jaksaa, jaksaa ja jaksaa...

Kun valo katoaa...

Keskivaikea masennustila. Vaikea asia hyväksyä. Ilmoittaa töihin ja parille läheiselle, että sain tällaisen diagnoosin. Väärin kai sanoa, että sain. En sitä halunnut. 

Jo pitkään olen tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa. Töissä jouduin ehkä maailman vaikeimpaan tilanteeseen -irtisanomaan ihmisiä. Tämän johdosta minut on leimattu "pelolla johtavaksi", "ahneeksi lainrikkojaksi", ihmiseksi, joka on joutunut asettamaan muita ihmisiä alttiiksi epävarmuudelle ja kohtaamaan lähes pahimman, menettämään työnsä. Syyllisyys painostaa. Ja katkeruus, katkeruus siitä, miten yksin minut asian kanssa jätettiin. 

Kotona asiat ovat olleet solmussa jo pidemmän aikaa. Työpaineet eivät ole tilannetta ainakaan helpottaneet. Paha olo on purkautunut kotona ja olen ollut hetkittäin kuin hirviö. Huutanut ja raivonnut, purkanut pahaa oloa niihin kaikkiin rakkaimpiin. 

Koen olevani huono ja arvoton. Lapset ansaitsisivat  parempaa, mitä pystyn heille antamaan. Onneksi psykologi valoi hivenen uskoa siihen, että olen kuitenkin riittävän hyvä äiti. Vaikka vaikea siihen on uskoakin. 

Tämän viikon olen miettinyt diagnoosiani, miettinyt tilannettani ja yrittänyt sytyttää aivoihin ajatusta siitä, että en ole niin paha mitä nyt ajattelen olevani.

Olen viettänyt aikaa pienimmän kanssa, ulkoillut paljon ja tehnyt käsitöitä. Ottanut yhteyttä perheeneuvontaan, josta kuumeisesti odotan vastausta. Olen kylvänyt siemenen paranemisen tielle.

Josko jonain päiväni löydän taas uskoni itseen ja etenkin uskoni muihin ihmisiin. Uskon siihen, että olen yhtä arvokas ja ainutlaatuinen, mitä muut ympärilläni olevat. Toivotaan, että tämä siemen alkaa itää...

Kantaako se?

Elämä kantaa...sanotaan. Välillä tämäkin sanonta kovasti mietityttää.
On tullut tehtyä monenlaisia valintoja elämässä ja valitettavan usein ne valinnat on menneet ihan päin helvettiä. Tai kai ne paskimmat liittyy raha-asioiden hoitoon. Kahden työssäkäyvän keskituloisen ihmisen kai pitäisi pärjätä ihan ok tässä maailmassa. Eikä joka helevatan kuukausi joutua miettimään sitä, saako kaikki laskut maksettua ja miksei saada tehtyä sitä tätä tai tuota.
Tuo rahanpaska. Ilman sitä elämä olisi kai helpompaa. Tai siis ei ole. Ja olisko se helpompaa, jos sitä ihan mielin määrin olisi? No olis kai.
Lapsuudesta muistan karvaasti sen, että mihinkään ei ikinä ollut rahaa. Ja jos oli, niin sitä ei kai käytetty ihan järkevästi. Sieltä kai ne opit -tai oppimattomat- johtaa.
Tyytyväinenhän sitä pitäisi olla, kun mammonan sijaan on saatu olla terveinä. Ollaan olemassa tässä maailmassa. Rakastetaan toisiamme. -Vai rakastetaanko?

Menetyksiä

Lomareissu on tehty ja aika palata kotiin. Lomalla on aina ihanaa, mutta jostain syystä haikeus ja siihen liittyvät menetykset tulevat usein mieleen. Johtunee siitä, että aika monen ihmisen menetys on osunut kesäaikaan.
Aika monelle aikuisellekin hautajaiset on vieraampi asia kuin omille lapsilleni. Aika usein tulee mietittyä, mitä elämässä on tehnyt niin väärin, että on menettänyt niin monta tärkeää ihmistä? Vastaus on useimmiten, että "et tietenkään mitään, ei omilla teoilla ole asiaan mitään merkitystä"'. Eipä kai niin -vai onko?
Olin 9-vuotias, kun koin ensimmäisen suuren menetyksen. Pikkuveljeni. Veli oli sairas jo syntyessään ja eli 9 kuukautta. Muistan aina sen viimeisen illan. Lauantai-iltana saunan jälkeen hömpöteltiin pikkusiskon kanssa. Ovikello soi ja naapuri tuli hakemaan isäpuolta puhelimeen. Isäpuolen lähdettyä äiti kertoi itkien, että sairaalasta soitetaan. Ismo on kuollut. Järkytys oli jotain, jota ei voi sanoin kuvata. Taustalla pyöri televisiosta napakymppi, kun itkin sängyssäni. Äiti tuli hetken päästä hammasta purren pyytämään kahville. "Kun ei tässä nyt mitään voi."
Seuraava suuri menetys oli mummo. Yläaste oli juuri alkanut, kun piti lähteä mummon hautajaisiin. Lähdettiin täältä isolla porukalla matkaan. En pystynyt menemään siunaamiseen, muistot veljen siunaamisesta oli niin pinnassa. Mutta vieläkin harmittaa, etten ollut siellä.
Melkein kaksi vuotta kului ja sitten meni Janne. Ystävä, ihana ihminen. Janne oli nuoruuden ja lapsuuden rakkauden kohde. Oltiin samalla luokalla, "rakastuin" 10-vuotiaana ja haaveilin, että joskus olisimme pari. Emme olleet, mutta jättisuuri paikka hänellä oli aina sydämessäni. On vieläkin.
Tästä meni muutama vuosi. Vietin yhden juhannuksen niin kivan pojan kanssa. Juhannus päättyi siihen, että poikaa ei enää seuraavalla viikolla ollut. Häneltä oli vastikään päättynyt pitkä parisuhde, josta ei ollut päässyt yli. Lisäksi hän oli saanut diagnoosin vaikeasta sairaudesta. Hän teki  valintansa, johon olisin toivonut voivani vaikuttaa...
Tästä meni taas muutama vuosi. Elämä oli levotonta ja paljon tapahtui... Olimme silloisen poikaystäväni -vai mikä lienee- kanssa Porin jazzeilla. Kotiin palattuamme meille tultiin kertomaam, että hyvä ystävämme oli kuollut. Joke. Niin loistava tyyppi. Miksi?
Tutustuon nykyiseen mieheeni, saimme lapsen ja elämä oli mallillaan. Oskari oli mummilla yökylässä ja aamulla herätessäni mietin, miten kauheaa olisi, jos Ilkka-ukille sattuisi jotain. Hetken päästä tästä soi puhelin. Ilkka oli saanut sairaskohtauksen. Tämän jälkeen oli monta yhteistä vuotta, mutta eivät ne vuodet enää olleet samaa. Ei Ilkka-ukki toipunut koskaan entiselleen. Ja kun se kauhea päivä koitti...ei, ei sitä vaan voinut ymmärtää miksi?
Ilkan jälkeen menetimme Arskalle niin tärkeän ihmisen. Aivan yllättäen. Suhteellisen nuori, itsestään huolta pitävä jne. Niin vain meni, yllättäin
Ja vähän tämän jälkeen Arskan toinen tärkeä sukulainen päätyi siihen, ettö kuolema oli parempi vaihtoehto. Hänelle varmaan, mutta niin moni jäi kaipaamaan.
Näiden vuosien aikaan meni toinen Janne.ihana ystävä, vaikkakin mukanaan jouduin ikäviin kuvioihin. Mutta ihmisenä niin ihana!
Oliverista tulee aina mielee ystäväni Pena, jonka kuolema ajoittuu myös näihin vuosiin. "Kikkarapää" "Varaisä"' Niin tärkeä nuoruuden teillä.
Ja sitten koitti aika sen kaikista kauheimman menetyksen. Äiti❤  Joskus ihmettelin, kun ystäväni oli menettänyt äitinsä, että eikö se tuska helpota koskaan? Nyt tiedän, että ei se helpota. Ikävä on jotain niin raastavaa, ettei sitä vaan voi käsittää. Joka päivä. Jokainen hetki. Saisinpa takaisin❤ Äsken katsoimme Olivian kanssa taivasta ja löysimme tähden. Vaikka ikävä on kaamea, tuntui hyvältä vilkuttaa ja sanoa ääneen, että sieltä se mummi meitä katselee...
Ei paljoamummin jälkeen, meni mummu. Isäni äiti. Hänellä oli jo vuosia paljon elettynä, joten kuolema ei tuntunut niin epäreilulta. Vaikka pahalta sr aina tietysti tuntuu. Mummu ❤ En vaan pysty sanomaan enempää.
Seuraavan kesän järkytys oli Ilpo. Ihana ystävämme, jota tänäänkin ikävöimme. Etenkin kuin kuuntelimme tiettyjä biisejä. Monta paskaa asiaa selvisi kuoleman jälkeen, mutta silti. Niin hyvä ystävä❤
Ja viimeisin järkytys. Aurinkopoika-Ville. Kuin pikkuveli. Ei sanoin voi kertoa, mitrm tärkeä.
Huoh. Ja näiden välissä ja näiden jälkeen, monta muutakin menetystä. Miksi? Sen kun joskus voisi ymmärtää. Ja oppia elämään niin, että kun jotain hyvää sattuu, ei tarvitse pelätä. Mitä seuraavaksi tapahtuu...

Omaa aikaa, parasta aikaa

Taas on tullut pohdiskeltua. Nyt on agendalla ollut käsite "oma aika".
Eri suunnista kuulee usein pohdintaa siitä, että onko vanhemmilla omaa aikaa riitttävästi. Toisaalta itseeni kohdistettuna olen kuullut useammaltakin säälinsekaisia vihjauksia siitä, että olen menettänyt "kultaisen keski-iän" tarjoamat oman ajan edut siksi, että lähes nelikymppisenä menin tekemään vielä lapsen. Tähän kyllä täytyy heti korjata se, että meillä näitä lapsia ei ole tullut suunnitellun tekemisen kautta. Tahdin on määritellyt joku korkeampi taho ja koska lapsia olen elämääni aina halunnut, on niillä ollut lupa tullakin.
Lapsen"teosta" pitää sen verran jaaritella (nyt kuulostaa pahalta 😝), että kyllähän minäkin nuorena kuvittelin "tekeväni"  lapset aikaisin. Lukioaikainen ensimmäinen äidinkielenaineeni oli nimeltään "Ihana tulevaisuuteni" ja aine alkoi sanoilla: En aio olla mikään 28-vuotias ensisynnyttäjä... Niin, en aikonut, mutta niin se elämä vaan kuljetti, että olin juurikin tuon 28 esikoiseni saadessani. Toinen lapsi olisi ollut tervetullut vaikka heti, mutta lääkärin määräyksestä piti taukoa olla vähintään vuosi. Väliä tulikin sitten lähes 6 vuotta ja tänä aikana ehdittiin aloittaa sekundaarisen lapsettomuuden tutkimukset. Tulipa Arskankin koettua hämmennystä herättävä näytteenanto Tyksissä 😉
Tutkimukset olivat siis alkaneet ja sitten koittikin se ilon hetki, kun testi näyttikin plussaa. Kuinkahan paljon rahaa kului niihin turhaan ostettuihin raskaustesteihin... No, mitäpä sitä murehtimaan enää.
Taas vierähti useampi vuosi. Aloin hävittämään vauvatarvikkeita ja valmistautumaan siihen, että perheen koko on ilmeisesti täynnä. Kunnes saimme iloisen yllätysplussan. Nyt rakkaita on kolme ja vauvakuume vaivaa edelleen... Mutta ehkä tämä nyt kuitenkin on tässä.
Tuntuu hämmentävältä, että jotkut ajattelevat minun menettävän jotain, kun olen "iäkäs äiti". On kauhisteltu sitä, että olen 60-vuotias, kun pienempi on parikymppinen. Öö, eikös se ole ihan normaali ikäsuhde vanhemman ja lapsen välillä? Ja eipä tässä elämässä kukaan voi tietää, minkä verran niitä elinpäiviä on, joten mitä niitä yhteisiä, jäljellä olevia aikoja laskemaankaan. Eletään hetkessä, nautitaan siitä.
Mitä minä sitten menetän, kun "hassaan" keski-ikäni vaipanvaihdossa ja uhmaikätaisteluissa? Yhteiset lomamatkat puolison kanssa? En pysty ostamaan moottoripyörää viidenkympinvillissäni? Villit baari-illat huolehtimatta siitä, että aamulla pitää herätä aikaisin? Pakko todeta, että mikään noista ajatuksista ei herätä niin suuria kaipauksentunteita tai katkeruuksia, että haluaisin niitä edes tavoitella.
Oma aika on käsite, joka ymmärretään yleensä niin, että se on jotain, mitä saa tehdä ihan yksin. Minä ajattelen niin, että kun olen perustanut perheen, on oma aikani sitä, että saan olla perheeni kanssa.  Onhan toki todettava (ettei ihan jeesusteluksi mene), että kyllä sitä joskus toivoo saavansa olla hetken ihan yksin. Vaikka illan. Tai viettää aikaa kavereiden kanssa ilman lapsia. Ja joskus saankin ja se on hyvä. Useampi päivä ilman lapsia olisi jo kidutusta. Hääpäiväämme saimme viettää tänä vuonna kokonaisen viikonlopun ja kahden yön päästä ikävä oli hirvittävä. "Omaa aikaa" olisi ollut tarjolla sunnuntai-iltapäivään saakka,mutta aamulla oli jo pakko laittaa viesti "Tulkaa jo!"
Minulle ihaninta omaa aikaa on esimerkiksi nämä varhaisen aamun hetket. Se harmittaa, että uni ei riitä pidempään ja illalla on taas väsynyt kiukkuäiti. Mutta muuten tämä aamu; saan loikoilla tuhisevan taapeton vieressä. Kuunnella unista kikatusta. Tuntea kiharoiden kosketuksen poskessa. Ja kun pieni herää, tulee kasvoille leveä hymy hänen huomatessaan, että äiti on vieressä.
Tai hetket esikoisen kanssa, joka kouluun lähtiessä halaa ja antaa kömpelön suukon poskelle. Yhteiset sanakokeisiin harjoittelut, yhteiset uimahalliretket...
Ja keskimmäisen kanssa tyttöjen shoppailureissut, hiusten laittaminen, tuiskahtelun jälkeiset sovintohalaukset ja ihanat keskustelut.
Koko perheen kanssa odotamme kesää ja sitä,että lähdemme ajelemaan jonnekin. Mitään ei ole mietitty välttämättä valmiiksi -tai sitten matkataan isopapalle. Siellä heräämme erilaiseen elämään ja nautimme siitä rauhasta ja yhdessäolosta...

Älkää siis huoliko rakkaat kanssaihmiset, kyllä minulla omaa aikaa riittää. Kun vain riittäisi mahdollisimman pitkään aikaa olla yhdessä omien rakkaiden kanssa❤
(Sain muuten siitä ainekirjoituksesta arvosanaksi 10 😉)

Ostetaan parempi itsetunto

Harmittavan usein ajatuksiin hiipii se pikkuinen peikko, joka kuiskii asioita, jotka saa uskon itseen vapisemaan.
"Et sä osaa!"
"Teissä on jotain vikaa!"
"Sanoitpa tyhmästi!"
Ihan hölmöissä asioissa alkaa huuli väpättämään ja meinaa vallata tunne siitä, ettei minusta tosiaan ole mihinkään. Itsetunto -huoh- se pelottava oman itsen arvottaja, jonka toivoisi olevan niin paljon vahvempi.
Luulen, että joillakin kanssaihmisillä on se käsitys, että minulla on todella hyvä itsetunto ja olen ihmisenä vahva. Monessa tilanteessa pyrin välittämäänkin tällaisen kuvan, mutta sisimmässäni tutisee. Minulla on myös tarve ja halu haastaa itseäni erilaisissa tilanteissa esim. esiintymällä yleisön edessä. Tällaisen tilaisuuden jälkeen sitten kamppailen taas pitkään sen pikkuisen peikon kanssa, joka yrittää vakuuttaa minut siitä, että taas tuli mokattua ja asetettua itsensä naurunalaiseksi. Yritän koko ajan tiedostetusti opetella sanomaan omia mielipiteitä ääneen ja tämäkin saa peikon aktivoitumaan ja vakuuttelemaan, että tulipa taas sanottua tyhmästi.
Eniten peikko käyttää lyömäaseenaan supatusta "Mitä muut tästä ajattelevat?" Tätä pohtiessa pääsee oikein möyrimään siellä surkeuden syövereissä. Lähes vainoharhaisesti sitten välillä miettii sitä, kuinka tyhmänä/rumana/ilkeänä/valitsemikävaanikäväadjektiivi muut minua varmasti pitävät. Ja pimeimmillä hetkillä vetää koko perheen mukaan ajatusten suohon (en toki ääneen heille tällaisia sano).
Mistähän sitä vahvuutta saisi? Viime aikoina olen eri tilanteissa koittanut useampaa vakuuttaa siitä, että on hyvä asia sanoa omia mielipiteitä ääneen ja jos itse uskoo toimivansa hyvällä tarkoitusperällä, ei vaikeidenkaan asioiden julkituomista tarvitse mitenkään pahoitella. Tämän kun oppisi itsekin. Tai muistaisi sen, että joutuuhan sitä silti taistelemaan sisäisen natkuttajan kanssa, vaikkei sanoisikaan mielipiteitään ääneen. Jos ei sano, natkuttaa "mikset taas sanonut mitään" ja jos taas sanoo, niin "miksi nyt menit noin sanomaan". Ei ole helppoa, ei.
Yksi tärkeä oppimisen paikka on oman itsen ja "omien" puolustaminen. Nielen yleensä kaiken nyökytellen "juuh, juuh, sellainen olen" tai vielä pahempaa, kun nielen lastani kohtaan esitettyjä syytöksiä puolustamatta toista. En saa sanottua ääneen, että kyllä minäkin omani tunnen ja uskon, että joku väärinkäsityskin voi olla kyseessä. Onneksi sentään lasten kanssa puhuessa muistan heille sanoa ääneen, että uskon ja luotan heihin. Tuon kyllä esiin myös pettymyksiä, jos luottamus on horjunut.
Facebookissa näkee välillä Keskeneräinen-blogin kirjoituksia, jotka usein osuvat. Välillä sitä tuntee itsensä niin keskeneräiseksi. Mutta ei se keskeneräisyys aina huonokaan asia ole, olisihan se tylsää, jos kokisi olevansa "aivan valmis" 😉

Syömisen ihanuus -ja kamaluus

Huomenna leikkauksesta on aikaa viisi viikkoa -ainakin Ojalan laskuopin mukaan. Ensimmäiset seurantalabrat otettiin viime viikolla ja tänään kirurgi soitti tuloksista. Hb131 (kaksi vuotta ollut alhainen, nyt oikein hyvä luku) ja kaikki ravintoaineet ym näyttivät myös hyvältä. Hyvältä näyttää siis. Kirurgi on aika tiukanoloinen täti ja asiakkaan kohtaaminen ei vaikuta olevan lempiosuuksia työssään. Välillä kuitenkin häntä meinaa selkeästi alkaa hymyilyttämään ja tiukkisleima vähän haalenee. No enhän tänäänkään häntä nähnyt, mutta äänestä kuuli hymyn siinä kohdassa puhelua, kun kiitin toimenpiteestä 😊 Parin kuukauden kuluttua sitten seuraava seuranta-aika.

Leikkauksen jälkeen syöminen on sujunut kohtuuhyvin. Suositus on ollut, että pehmeitä ruokia saa syödä. Paitsi näkkärikin oli suositelluissa. On sitä kai tullut jotain sitkeämpääkin mutustettua, mutta hyvin on onneksi mennyt alas ja sulanut. Ja periaatteessa siis kaikkea saan syödä.

Kirurgi kysyi, onko leikkauksen jälkeen havaittavissa muutoksia mielitekoihin. Hetken piti miettiä, mutta ehkä makeaa ei enää niin teekään mieli. Ja suklaan jälkeen on jäänyt paha maku suuhun. Kuuluu kuvioon kuulemma.

Leikkauksen jälkeen voi liian makean/rasvaisen/muuten epäsopivan syömisen jälkeen tulla ns. dumping-oireita (paha olo, heikotus, kylmä hiki...) ja niitäkin on tullut koettua. Itse asiassa taitaa parhaillaan olla jotain sellaista meneillään. Syypää: vajaa 1dl päärynä-kinuskijogurttia 😒 Lähes välittömästi syömisen jälkeen alkoi aikamoinen kipu vatsassa. Nyt vähän jo helpottaa, mutta tuntee kyllä, että nyt ei ihan ok ollut tämä syömishomma. Eilen söin samaa kamaa, eikä seuraus ollut tällainen. No, jospa kohta helpottaa.

Ruokamäärä, jonka jaksan syödä, on tällä hetkellä n.1,5dl. Sairaalloinen suhtautuminen ruokaan näkyy parhaiten niissä kohdissa, kun harmittaa, ettei jaksa syödä jotain hyvää enempää. Onpa välillä armaan siippani pitänyt toppuutella, että lopetan syömisen, etten kohta voihki kivusta. Aikamoista opettelua siis on. Toivottavasti myös opin.

Ihania asioita tässä kohdassa on tullut eteen jo monia. Ensinnäkin on alkanut kiinnostaa taas liikkuminen. Ja kokeiltukin 6km ulkoilureitillä 10kg mini kantorepussa. Hyvin jaksoin ja hyvältä tuntui. On vaan niin kiireistä -muka- tämä elämä ja ei ole päässyt (saanut aikaiseksi) säännöllisesti liikkumaan. Yleinen vireystila on myös ollut parempi. Jaksan selkeästikin paremmin ja se tuntuu hyvältä. Painoa on pudonnut yhteensä n.16kg ja se alkaa myös näkymään. Itsetuntoa hivelee tietysti se, että jotkut ovat asian myös huomanneet ja antaneet positiivista palautetta❤
Kyllä tästä vielä hyvä tulee; valoa päin vaan😉