Keskivaikea masennustila. Vaikea asia hyväksyä. Ilmoittaa töihin ja parille läheiselle, että sain tällaisen diagnoosin. Väärin kai sanoa, että sain. En sitä halunnut.
Jo pitkään olen tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa. Töissä jouduin ehkä maailman vaikeimpaan tilanteeseen -irtisanomaan ihmisiä. Tämän johdosta minut on leimattu "pelolla johtavaksi", "ahneeksi lainrikkojaksi", ihmiseksi, joka on joutunut asettamaan muita ihmisiä alttiiksi epävarmuudelle ja kohtaamaan lähes pahimman, menettämään työnsä. Syyllisyys painostaa. Ja katkeruus, katkeruus siitä, miten yksin minut asian kanssa jätettiin.
Kotona asiat ovat olleet solmussa jo pidemmän aikaa. Työpaineet eivät ole tilannetta ainakaan helpottaneet. Paha olo on purkautunut kotona ja olen ollut hetkittäin kuin hirviö. Huutanut ja raivonnut, purkanut pahaa oloa niihin kaikkiin rakkaimpiin.
Koen olevani huono ja arvoton. Lapset ansaitsisivat parempaa, mitä pystyn heille antamaan. Onneksi psykologi valoi hivenen uskoa siihen, että olen kuitenkin riittävän hyvä äiti. Vaikka vaikea siihen on uskoakin.
Tämän viikon olen miettinyt diagnoosiani, miettinyt tilannettani ja yrittänyt sytyttää aivoihin ajatusta siitä, että en ole niin paha mitä nyt ajattelen olevani.
Olen viettänyt aikaa pienimmän kanssa, ulkoillut paljon ja tehnyt käsitöitä. Ottanut yhteyttä perheeneuvontaan, josta kuumeisesti odotan vastausta. Olen kylvänyt siemenen paranemisen tielle.
Josko jonain päiväni löydän taas uskoni itseen ja etenkin uskoni muihin ihmisiin. Uskon siihen, että olen yhtä arvokas ja ainutlaatuinen, mitä muut ympärilläni olevat. Toivotaan, että tämä siemen alkaa itää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti