Masennusdiagnoosista on aikaa nyt vähän reilu viisi kuukautta. Pääasiassa mennyt ihan hyvin. Mutta välillä iskee se kaiherrus ja piikittely omissa ajatuksissa. Ja niiden myötä pelko siitä, että tuleeko se hirveä olo taas takaisin...
Tänään on sellainen olo. Vaikka takana on ihan kiva päivä. Aamupäivällä kävin vanhan ihanan ystävän luona, jonka kanssa haluaisin olla enemmänkin tekemisissä. Jutusteltiin vaikka ja mitä ja taas kerran -niin kuin aina tavatessamme- puhuttiin siitä, että kuinka kiva olisi istua aikaa yhdessä pidempikin aika ja käydä läpi vanhoja muistoja. Asioita, joista kukaan muu ei tiedä ja jotka painavat meitä molempia. Tuleekohan sitä päivää koskaan, toivottavasti.
Kahvittelun jälkeen oli terapia. Olen nyt pari kuukautta käynyt terapeutilla. Alku ei ole ollut kovin vakuuttava ja vähän jo kaduin valintaani. Tänään kuitenkin tuli vähän parempi fiilis siitä, että ehkä tästä vielä tulee hyvä ja toimiva terapiasuhde. Aika paljon on käytetty aikaa työasioista puhumiseen ja se toisaalta on alkanut tökkimäänkin. No, itsehän minä puheen aloitan, mutta työasioista on vaan niin paljon helpompi puhua kuin omasta itsestä ja tuntemuksista liittyen omaan elämään. Tänään kuitenkin pääsimme asioista eteenpäin, kun pohdin sitä, että miksi minä ylipäätään haluan tehdä työtä, jossa olen niin yksin ja joudun kohtaamaan niin vaikeita asioita. No tuohon ei vastausta saatu, mutta pohdinta syveni kuitenkin siihen, että yritän elää elämääni niin, että haluan auttaa muita, mutta itse en ole valmis ottamaan apua vastaan. Tai ehkei ihan noin, mutta jotakin sitä, että pyrkii jollain lailla sulkemaan toiset omien tarpeiden ulkopuolelle, mutta pitää tärkeänä miellyttää ja auttaa muita. Tätä piirrettä sitten jotkut ovat ehkä osanneet käyttää hyväksikin... Rankkaa myöntää sekin. Satuttaa kuulla, kuinka toinen ihminen toteaa, että olet jäänyt itse vaille niin paljon lämpöä, tukea ja rakkautta. Ja kuitenkin tiedostaa, että niin se juuri on, näin koen itsekin.
Raskaan, mutta antoisankin keskustelun jälkeen takki on aika tyhjä. Olen illan aikana ajatellut (mies töissä), että juuri nyt en jaksaisi olla äiti. Haluaisin vain käpertyä jonnekin yksin itkemään. Ja pienin ottaa tietenkin ilon irti äidin väsyneestä ja ahdistuneesta mielialasta ja on illan jauhanut, miten ”pyhmä äiti on ja piipaa-auto tulee hakemaan kakkapää-äitin”. Ihanaa kuultavaa, juuri nyt. Yrittää tolkuttaa, että äiti rakastaa, mutta juuri nyt tarvitsee pienen hetken takapihalla olla ihan yksin. Ja taas tulee itselle paha ja riittämätön olo. Huoh, voisiko nuo rakkaat herneaivoni opetella ajattelemaan jotenkin toisin ja voisinpa vain jaksaa, jaksaa ja jaksaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti