Taas on tullut pohdiskeltua. Nyt on agendalla ollut käsite "oma aika".
Eri suunnista kuulee usein pohdintaa siitä, että onko vanhemmilla omaa aikaa riitttävästi. Toisaalta itseeni kohdistettuna olen kuullut useammaltakin säälinsekaisia vihjauksia siitä, että olen menettänyt "kultaisen keski-iän" tarjoamat oman ajan edut siksi, että lähes nelikymppisenä menin tekemään vielä lapsen. Tähän kyllä täytyy heti korjata se, että meillä näitä lapsia ei ole tullut suunnitellun tekemisen kautta. Tahdin on määritellyt joku korkeampi taho ja koska lapsia olen elämääni aina halunnut, on niillä ollut lupa tullakin.
Lapsen"teosta" pitää sen verran jaaritella (nyt kuulostaa pahalta 😝), että kyllähän minäkin nuorena kuvittelin "tekeväni" lapset aikaisin. Lukioaikainen ensimmäinen äidinkielenaineeni oli nimeltään "Ihana tulevaisuuteni" ja aine alkoi sanoilla: En aio olla mikään 28-vuotias ensisynnyttäjä... Niin, en aikonut, mutta niin se elämä vaan kuljetti, että olin juurikin tuon 28 esikoiseni saadessani. Toinen lapsi olisi ollut tervetullut vaikka heti, mutta lääkärin määräyksestä piti taukoa olla vähintään vuosi. Väliä tulikin sitten lähes 6 vuotta ja tänä aikana ehdittiin aloittaa sekundaarisen lapsettomuuden tutkimukset. Tulipa Arskankin koettua hämmennystä herättävä näytteenanto Tyksissä 😉
Tutkimukset olivat siis alkaneet ja sitten koittikin se ilon hetki, kun testi näyttikin plussaa. Kuinkahan paljon rahaa kului niihin turhaan ostettuihin raskaustesteihin... No, mitäpä sitä murehtimaan enää.
Taas vierähti useampi vuosi. Aloin hävittämään vauvatarvikkeita ja valmistautumaan siihen, että perheen koko on ilmeisesti täynnä. Kunnes saimme iloisen yllätysplussan. Nyt rakkaita on kolme ja vauvakuume vaivaa edelleen... Mutta ehkä tämä nyt kuitenkin on tässä.
Tuntuu hämmentävältä, että jotkut ajattelevat minun menettävän jotain, kun olen "iäkäs äiti". On kauhisteltu sitä, että olen 60-vuotias, kun pienempi on parikymppinen. Öö, eikös se ole ihan normaali ikäsuhde vanhemman ja lapsen välillä? Ja eipä tässä elämässä kukaan voi tietää, minkä verran niitä elinpäiviä on, joten mitä niitä yhteisiä, jäljellä olevia aikoja laskemaankaan. Eletään hetkessä, nautitaan siitä.
Mitä minä sitten menetän, kun "hassaan" keski-ikäni vaipanvaihdossa ja uhmaikätaisteluissa? Yhteiset lomamatkat puolison kanssa? En pysty ostamaan moottoripyörää viidenkympinvillissäni? Villit baari-illat huolehtimatta siitä, että aamulla pitää herätä aikaisin? Pakko todeta, että mikään noista ajatuksista ei herätä niin suuria kaipauksentunteita tai katkeruuksia, että haluaisin niitä edes tavoitella.
Oma aika on käsite, joka ymmärretään yleensä niin, että se on jotain, mitä saa tehdä ihan yksin. Minä ajattelen niin, että kun olen perustanut perheen, on oma aikani sitä, että saan olla perheeni kanssa. Onhan toki todettava (ettei ihan jeesusteluksi mene), että kyllä sitä joskus toivoo saavansa olla hetken ihan yksin. Vaikka illan. Tai viettää aikaa kavereiden kanssa ilman lapsia. Ja joskus saankin ja se on hyvä. Useampi päivä ilman lapsia olisi jo kidutusta. Hääpäiväämme saimme viettää tänä vuonna kokonaisen viikonlopun ja kahden yön päästä ikävä oli hirvittävä. "Omaa aikaa" olisi ollut tarjolla sunnuntai-iltapäivään saakka,mutta aamulla oli jo pakko laittaa viesti "Tulkaa jo!"
Minulle ihaninta omaa aikaa on esimerkiksi nämä varhaisen aamun hetket. Se harmittaa, että uni ei riitä pidempään ja illalla on taas väsynyt kiukkuäiti. Mutta muuten tämä aamu; saan loikoilla tuhisevan taapeton vieressä. Kuunnella unista kikatusta. Tuntea kiharoiden kosketuksen poskessa. Ja kun pieni herää, tulee kasvoille leveä hymy hänen huomatessaan, että äiti on vieressä.
Tai hetket esikoisen kanssa, joka kouluun lähtiessä halaa ja antaa kömpelön suukon poskelle. Yhteiset sanakokeisiin harjoittelut, yhteiset uimahalliretket...
Ja keskimmäisen kanssa tyttöjen shoppailureissut, hiusten laittaminen, tuiskahtelun jälkeiset sovintohalaukset ja ihanat keskustelut.
Koko perheen kanssa odotamme kesää ja sitä,että lähdemme ajelemaan jonnekin. Mitään ei ole mietitty välttämättä valmiiksi -tai sitten matkataan isopapalle. Siellä heräämme erilaiseen elämään ja nautimme siitä rauhasta ja yhdessäolosta...
Älkää siis huoliko rakkaat kanssaihmiset, kyllä minulla omaa aikaa riittää. Kun vain riittäisi mahdollisimman pitkään aikaa olla yhdessä omien rakkaiden kanssa❤
(Sain muuten siitä ainekirjoituksesta arvosanaksi 10 😉)
